leutoja tuulahduksia

Älä Murehdi

2009-08-11T08:53:00.000-07:00

Piipahdin Tallinnassa yhden yön verran. Teki hyvää; kun edellisestä visiitistä on kulunut kai puoli vuotta. Sään haltijat olivat aluksi hyvillään, mutta sitten alkoi tulla vettä tuutin täydeltä. Litisi ja lotisi. Kadut täyttyivät vesivirroista ja ihmiset kyhnyttivät katosten alla.( Muutama vuosi sitten Krakovassa sattui samanlainen vedenpaisumus.) Meikäläiset upeat jalat saivat ylimääräisen kylvyn viitisen minuttia sitten loppuneen ihanan pedikyyrin jälkeen.

Italialainen ravintola oli hyvä. Otin kermakastikkeessa kanttarelleja ja parsaa pastan kaa ja lopuksi mansikoita ja jädeä. IHANAA!

Kyllä lamakin taisi näkyä. Vaikka varkaiden ja turvamiesten kilpajuoksuna liikennevaloissa ja savukevarkauksina. Hienot, halvat autot siellä pörrää. Kuinka kauan, kun velkarahat on joskus maksettava.

Otin myös toisen hoidon Muurin läheltä: aromahieronnan. Minä olen jännittäjä enkä rentoudu helposti. Tämä hoito saa minut leijumaan pilvissä ja lasta vahtiessani nukkumaan ihania torkkuja. Siis nukuimme molemmat; 1-vuotias ja minä, kun nuoripari katsasti Tallinnan baareja.

Pikku breikki tekee hyvää. Ei tartte matkustaa Australiaan eikä viipyä puolta vuotta. Yksi yö riitti. Tällä kertaa. Kuva muuten on Tallink Prinsessiltä. Ota lunkisti, heitä huolet jorpakkoon!

Pupusia

2009-07-03T12:01:00.000-07:00

Mökkipihallamme oli valtaisat risukasat odottamassa innokkaita pyromaaneja. Suvussa niitäkin löytyy. Maa olikin onneksi märkä ja vetinen. Ja ihanaa saada pihaa siistimmäksi.

Poltimme innoissamme ensimmäisen jätti- ison kuusenhavukasan, sitten toisen. Kolmaskin, enimmäkseen lehtipuista löytyi pihan toiselta puolelta. Ei sitä vaikea etsiä ollut.

Puiden ja risujen rungot näyttivät eläimen syömiltä. Kauriin, hirven, myyrän, rusakon? Tiedä häntä. Sekin kasa pikkuhiljaa hävisi. Savuna ja nokena ilmaan.

Yllättäen huomasin koiramme leikkivän heinikossa jonkun kanssa. Kuului vikinää. Kaksi maailman pienintä rusakonpoikasta peloissaan koiran hampaitten lähellä.

Koira pantiin sisälle. Emorusakkoa ei tietenkään näkynyt missään. Ei edes seuraavan yön aikana. Siirsimme rusakon poikaset aluksi tonttimme reunalle, mutta alkoi sataa; välillä rankastikin. Poloiset näyttivät palelevan. Toinen ihan käpertyneenä ja voipuneena. Myötätuntomme heräsi.

Tyttäreni löysi isäni vanhan lippalakin ehkä 50-luvulta ja siihen laitoimme raukat. Puntaroimme asiaa. Panimme pikkuiset keittiöön tunnin ajaksi lämpenemään. Varmaan pelkäsivät meitä jättiläisiä kuollakseen, vaikka hienotunteisesti heille annoimme ilmaa ja rauhaa.

Lopulta ne pääsivät kuistin alle suojaan muilta eläimiltä. Lapsen lapset ihailivat pupusia innoissaan. Saavatko ruokaa, jäävätkö eloon? Onko niillä hyvä? Missä emo on?

Tunnin päästä vilkaisin tilannetta. Nelivuotias oli kuljettanut muovilusikan, -haarukan ja -veitsen pupuille avuksi.. pitäähän ruoka palastella.

Kun lähdimme pois mökiltä, eläimet hengittivät vielä toisiinsa liimautuneina lakkireuhkassa.
Viikon päästä lakki oli siirtynyt ja puput kadoneet. Toivon niiden päässeen turvaan. Luotan siihen.

KEVÄTTÄ ILMASSA

2009-06-03T03:26:00.000-07:00

Kurjenpolvi taitaa olla vinksallaan niinkuin kevällä pitääkin olla. On valtavasti ihmeteltävää, kummasteltavaa. Mummojenkin pitää nukkua enemmän.

Meikäläinenkin uskaltautui uimaan viime viikonloppuna. Pinnalta tuntui lämpimältä; pohjalta tuli kylmiä virtoja. Miten sankarillista ja virkistävää.

Kesärauhaamme hieman sotki kaivinkone, joka päristeli pikkuisten innostamana ojaa sähkökaapelille. Naapurit tekivät 15. vuoden jälkeen sähkösopimuspäätöksen.

Meikäläisen onkin ollut ihanaa lukea dekkareita tai vilkaista huippumalleja töllöstä kaiken puuhaamisen välillä. Jo vuosien ajan.

Pesimme pikkuisten kanssa mäntysuovalla ja harjoilla yhteistuumin veneen ja sitten vain soutelemaan. Löysimme lokkien pesiä, vastarannalla isoja koiria ja jättikiviä. Ja aloimme harjoitella soutamista ja huopaamista. Laivakoirakin avusti.

Kaikki meni superhienosti! Miten taitavia olimme. Olisimme tarvinneet rintaan kunniamerkit.

Kyllä kesän alku on taivaan mannaa!

YKSI AAMU

2009-05-27T22:20:00.000-07:00

Tasan 36 vuotta sitten synnytin esikoiseni, ihanan tyttövauvan. Yksi elämäni parhaista aamuista. Aurinko paistoi koko päivän. Ei pilven häivääkään.

Miten ymmärtämätön olin silloin, todellinen raakile. Vieläkin taidan olla, mutta jotain tärkeää olen jo oppinut.

Miten osata kasvattaa lasta, saada tasapainoon babyn hyvä ja omani. Myös miehen. Sallia itselle virheitä. Harjoitella yhdessäoloa ihan hetki hetkeltä. Ja rauhassa.

Pelkäsin synnytystä. Äitini ja isäni olivat ulkomaanmatkalla, puhelimet eivät lakon takia toimineet ja mieskin pelkäsi. Minä hölmö kestin ja kestin puolikuolleena supistuksia vuorokausitolkulla. Luulin, olin oppinut, että kärsimys kuuluu asiaan. En uskaltanut pyytää apua ja kysellä.

Mutta selvisimme siitä. Me kolme. Ja harjoitukset jatkuvat. Puhuen ja oikein ja väärin tulkiten. Niinkuin kaikilla.

Nyt odotan metsätähtien kukkien avautuvan. Rakastan niitä yli kaiken. Kuten tytärtänikin. Ja tyttäriänikin. Kaikkia babyja.

KUMMALLISTA KUTINAA

2009-05-26T06:30:00.000-07:00

Olen taas tänään puuhaillut takapihallani. Öljysin puiset pihakalusteeni ruskealla öljyllä. Hienot tuli.

Ötököitä en nähnyt, mutta äsken alkoi taasiho kutista. Polven tienoilla. Kaamea kutina. Rapsututtaa niin pihkeisesti. Mulla oli tiivit pitkäthousut jalassa, joten ei mikään hyttynen taatusti siitä kankaasta läpi pistänyt.

Muutama päivä sitten noita pistoksia Stadissa mulla oli useampia. Aattelin, että liekö pölypunkit liikenteessä. Viskasin yhden sijauspatjan roskikseen. Vein peitot ja tyynyt saunaan muutamiksi tunneiksi. Viikkasin puhtaat lakanat. Ei kutinaa, ei pistoksia. Helpotti.

Nyt taas! Mistä lienee kysymys? Täytyy tutkailla ja kuullostella. On meikäläisellä pähkinöitä..

Kevättalkoot onnistui!

2009-05-25T06:19:00.000-07:00

Olipa mukava tavata ja työskennellä porukalla. Lapsuudessa työnteko maallakin tuntui raskaalta. Ei ollut sellaista leppoista ydessäoloa. Hommia ja taukoja. Vain hampaat irvessä pakertamista.

Ilmakin suosi. Aivan pikkiriikkinen sade yllätti. Olimme mahtavia! Ja saimme valtavasti aikaan!

Saimme veljeni ja kummipojan tuomana nahkaluston ihan inside-tuotuna. Hyvä idea ja nyt kelpaa istuskella. Edellinen Sanelman hiirulaisten puolilleen kakkima sohva viedään kaatopaikalle. Paikka alkaa vähitellen tuntua omanlaiselta. Komerotilaa, on liian vähän. Pitää alkaa nyt funtsia, mitä asialle tehdä.

Lisäksi meitä on vuosia vaivanneet jättikettingit, jotka on lukittu kahteen polkupyörään. Minä en sellaisista ymmärrä mitään. Veli teki muutaman kerran naks. Ja sillä selvä. Toinen ropleemi oli kaasupullo ja Sampon polkupyörän vuosia sitten yhteenlukitseminen .Miksiköhän? Pelättiinkö varkaita? Miehet saivat jollain leikkurikoneella vempaimet irti. Ja Sami pyörän. Ihan harvinaisen oikea henkilö sillä ajamaan!

Lapsenlapseni ja ihana Hillaserkku leikkivät mukavasti pihanurmikolla. Aurinko paistoi. Ja nälkä ja jano vähän väliä yllättivät. Ja uudehko kuistimme tuli katsottua. Tykkäsivät paljon veli ja Raini.

Tyttäreni kantoivat keittiövastuun. Lämmin kiitos heille. Olen ylpeä heistä.

Suurin apu kuuluu kuitenkin Kirstille ja Heikille. Kaivon pumppu toimii, laiturille saatiin tikkaat, ja ajotien näkyvyyttä haitanneet kuuset kaatuivat kuin tulitikut. Risusavottaa hoiti Kirsti. Niiden poltto jatkuu koko kesän mahdollisuuksien mukaan.

Huomasin pitkästä aikaa, että yhdessä puuhastelu on ihanaa! Viikon päästä kurvataan pienemmällä poppoolla takaisin.

Kuvassa purolenkillä lasten kaa löytämämme poimulehdet, valkovuokot, kielot ja aho-orvokit.

KÄSIVOITEISTA

2009-05-22T06:07:00.000-07:00

Moni asia jää minulle vain meinaamiseksi. Esimerkiksi en koskaan käytä kumihanskoja kun tiskaan. Pelkät kädet tuntuu paremmilta ja ihan hikoilemattomilta ja paljailta.

Kuitenkaan en muista laittaa rasvaa käsiin tiskaamisen jälkeen.

Iltaisin ei ole enää voimia laittaa rasvoja ja pumpulihanskoja kännyihin. Sammutan yövalon ja unten maille. Krooh.. Yleensä hetkessä.

Kun olin pienempi, Lemon juice et glyserin tuli muotiin. Tuoksuikin ihanan sitruunaiselta. Toisaalta ei imeytynyt kovin hyvin.

En juuri muista iltaisin rasvata myöskään jalkateriäni. Tai sääriä plus reisiä. Toki pitäisi. Iho kuivuu enemmän, kun ikää tulee.

New yorkista tammikuussa ostin kosmetologini neuvosta Borgese käsivoidetta. Aivan ihana tuote. 30 dollaria. Vaikka pesee kädet saippualla, ei voide katoa.

Arkena tyydyn vain Nivean käsivoiteeseen. Toki muitakin kohtuuhintaisia ja hyviä on. Kyllä meillä donnilla on valinnanvaraa!

IKI -IHANAT KORTIT

2009-05-21T08:48:00.000-07:00

Sain eilen kortin, tervehdyksen Krakovasta. Viesti lämmitti. Tunnelmat työntyivät mieleeni kahden vuoden takaa, kun siellä ystäväni kanssa piipahdin. Yksi Euroopan ahdistavimmista ihmisloukkauksista! Miten viehättävä maa ja ihmiset. Jouduimme silloin ollessamme vuosisadan vesisateeseen! Uimme sateessa. Ja lentokentällä hoksasimme Kettu Repolaisen tallustelevan..

Yksi kortti muistuttaa veljeni 60-vuotisjuhlista Kreetalle. Itse taisin olla silloin Kotisuomessa.

Pari korttia huomasin saaneeni ihanilta ystäviltäni heinäkuisena synttärinäni. Upeaa, kun iloitsevat, että olen olemassa.

Yksi kortti lensi taas koneessa Nykistä. Itse painelin siihen cityyn 2. kuukauden päästä. Anjanpäivänä marraskuussa löysin postilaatikostani ihanan ladyn keltaisinen sateenvarjoineen. Sopii kuin nakutettu ajankohtaan. P. valitsee aina huolella koskettavia daamien kuvia.

Yksi kortti tuli taas Saigonista. Vietnamissa en olekaan käynyt. Ilmeisen kiva maa. Kortti innoitti minut lukemaan ties monennenko kerran Margarite Duras`n Rakastajan. Melko ahdistava romaani tai muistelmat.

Vaikka en niin perustakaan ystävänpäivää ainakaan kort6ein, sain viestin kurssikaveriltani, joka vuosi sitten koki suuren surun. Hänen korttinsa lämmitti pitkäksi aikaa.

Ja lopuksi aivan ihana tämäkeväinen, vaaleanpunainen äitienpäivänkortti. Tyttäriltäni. Olen niin ylpeä heistä molemmista! Kiitos murut! Kiitos kaikki ihanaiset, jotka muistatte meikäläistä. Ja halaus myös.

Ooperan Nainen vailla varjoa

2009-05-21T05:13:00.000-07:00

Sain eilen illalla nauttia oopperasta. Nainen vailla varjoa - lippu tuli ostettua Hulluilta päiviltä. Hyvä niin. Jotenkin oopperan nimi minua kiehtoi.

Mitä on ihminen vailla varjoa? Elämässämme valo ja varjo vaihtelevat. Tummuus ja vaaleus. Elämä ja tuolema. Suru ja ilo.

Richard Strauss sävelsi tämän tarunomaisen teoksen. Ihmiset ja jumalat tekevät virheitä. Kasvavat ihmisinä tai jumalina. Toivottavasti.

Jännä sattuma, että Kirsti, entisen mieheni vaimo sattui samaan näytökseen. Sain sitten juttuseuraa väliajalle ja kotimatkallekin. Ihan mukava ylläri.

Esityksessä oli tosi hienot kulissit ja lavasteet Kuvia esimerkiksi Marrakeshista. Mikä kaupunki sekin. Ja sen mieletön tori! Voit ostaa vaikka käytettyjä hampaita ja lampaan kalloja.

Leif Segerstam johti voimallisesti orkesteria. Todella pitkä, dramaattinen loppukohtaus. Ihana.

Siinä kesken kaiken huomasin tipauttaneeni narikkalappuni jonnekin. Käsilaukku typö tyhjä. Löytyi kohta edellä istuvan tuolin karmilta. Onneksi. Mistähän johtuu, että alan enemmän unohdella? Niin huomasin myös nähneeni jo aiemmin kyseisen Nainen vailla varjoa. Taidan tykätä aina uudelleen siitä nimestä. Kuin olisin itsekin nainen vailla varjoa.. Ei nyt sentään. Sitten ei löytyisi minussa valoakaan..

Olen harrastanut viime vuoden sisällä yhden hengen kulttuuritapahtumia. Menen yksin. Joka kerta olen saanut juttuseuraa. Enkä tunne oloani yksinäiseksi! Hannu Niemelä Barakina ja Kirsi Tiihonen hänen vaimonaan lauloivat ihanasti. Sekä keisarinnana Marion Amman. Jäi hyvä mieli.

TESTAMENTTIKO?

2009-05-21T04:55:00.001-07:00

Sain lopulta aikaiseksi testamenttikirjan lainaamisen kirjastosta. Olen miettinyt asiaa kauan. Aina jokin sisälläni vastustaa. Kuka nyt kuolla haluaisi? Ainakaan suht` tyytyväisenä ja terveenä.

Kuitenkin veljeni ja poikani kuolivat aivan odottamatta. Mitään emme ymmärtäneet aavistaa. Oli vain yksi tyhmä vappu. Ja yksi syksyinen marraskuu ja erään tulevat synttärit.. Elämää emme voi hallita, vaikka kuinka vimmatusti haluaisimme. Ajattelen heitä usein. Sytytän kynttilän ja vetäydyn sieluuni syvälle.

Isäni teki testamentin viiskytluvun alussa. Kuten hänen kolme sisartaankin. Kaikki kunnossa. Oli varauduttu mahdolliseen avioeroon ym. Asiakirja pantiin pankkiholviin. Siellä se tyytyväisenä lojui. Kunnes äitini kuollessa isäni äkisti huomasi CLUEN. Paperi oli tehty ihan väärinpäin ja totaalisen pieleen!

Nyt aattelen olevani viisampi. Pojasta polvi paranee. Toivon niin. En todellakaan halua , että esimerkiksi rakas kesämökkimme valuisi pankille tai muukalaisille.

Toivon, että rakkaat tyttäreni läheisineen ja pienokaisineen saisivat nauttia luonnonrauhasta siellä Hämeen härkäteillä.

Lapseni eivät ole vielä avioituneet, jolloin pitäisi olla vielä tarkkaavaisempi ja terävä kuin keittiön juuri teroitettu veitsi.

En vielä ole kirjoittanut mitään puhtaalle paperille.

Sen kumminkin teen. Annan aikaa itselleni kaksi viikkoa!

Punaisia ja sinisiä rusetteja

2009-05-08T23:08:00.000-07:00

Maalla, mökkimme lähelle, oli yllättäen ilmestynyt rusetteja. Punaisia ja sinisiä. Yleensä ne merkitsevät hakkuita.

Mökillemme on noin sata kilsaa pääkaupunkiseudulta. Kun saapuu perille, olemme lähes kuin erämaassa. Ei juuri mökkejä, ei matkaradioiden soittoa, ei auton hurinaa kuin tosi harvoin. Lentokoneet joskus lentävät kilometrejä yläpuolellamme. Voi kuulla kiehtovia lintujen aarioita.

Nyt valtio on päättänyt myydä maata. Mökkimme läheisyyteen, kilometrin päähän, on tehty uusi kaavoitus. Kuusi uutta omakotitaloa, straada ja kaksi vedenpuhdistamoa.

Voi itkut! Olemme menettäneet metsän jättikokoiset muurahaispesät, rauhalliset peuratantereet, mustikkamättäät ja sienien aarrekätköt.

Niin muuttuu maailma Eskoseni. On vain otettava vastaan, mitä elämä, uusi maailma tuo.

Yhdestä asiasta olen todella iloinen. Fiksu naapurimme halusi suojaksemme kunnon puomin. Se on vuosi sitten tehty! Ja suojaa piilopirttiämme liikenneruuhkilta. Mukavaa kevättä kaikille!

Tukholman tuliaisia

2009-04-29T06:48:00.000-07:00

Ei tarvitse matkustaa Kiotoon tai Tokioon nähdäkseen paljon kukkivia kirsikkapuita. Naapurimaastakin löytyy. Pilvin pimein unelmia, tuoksuja, eksotiikkaa. Unohtumaton kokemus.

Katsoimme 20 asteen helteessä jälleen ihanaa kaupunkia. Oli herkullisia leivonnaisia, ystävällisä ihmisiä ja erilaisia tavaroita kuin kotimaassamme.

Kuteita emme jaksaneet jahdata, ei silmään ihanuuksia osunut. Jotain meikkaamiseen liittyvää tarpeellista. Laiva oli rauhallinen, ei tungosta viikolla.

Netistä katsoin etukäteen Nationalmuseossa preraffaellonäyttelyn. Hurmaavia naisten kuvia. Harvinaisen viehättäviä. Ja mitkä värit. Piti napata jääkaapin oveen magneetti nätistä taulusta.

Pieniä lapsia oli myös matkustamassa laivalla. Aika rankalta tuntui - lapset ujostelevat uutta paikkaa, itkivät. Joskus raivosivatkin. Toki nautintojakin riitti.

Mukavaa tuo breakki arjesta. masukin täyttyi espanjalaisista herkuista. Nam.

Paluumatkalla ihmetytti laivan ikkunasta maisema kuin dekkarilintufilmistä. Jäivät meille linnut mysteereiksi.

Kengistä

2009-04-25T05:28:00.001-07:00

Muistan kun lapsena palelin --- jaloissani tallukkaat. Pakkanen narahteli nurkissa, ja lakanat roikkui kovina naruilla puutarhassamme. Kipristelin varpaitani, jotta veri alkaisi kiertää. Kaupoissa ei todellakaan ollut kenkiä. Heppoiset nahkapohjat ja harmaata vanumaista kangasta.

Ja aina äiti tai isä osti numeroa, paria suuremmat kengät kuin piti. Tarvitsin tietty kasvuvaraa. Esikoinen kun olin, ei kumminkaan pitänyt aina turvautua toisten kuluneihin lipokkaisiin.

Muistan yhdet punaiset kengät, joita lähdettiin äitini kanssa ostamaan. Äiti usein rupesi kavereeraamaan myyjän kanssa. Alkoi tehokas manipulaatio. Ylitseni harpattiin oikein porukalla! Piti kai muutaman kerran niitä käyttääkin, vaikka niitä vuorettomia inhosinkin.

Teini-isässä ostin itsenäisesti rokkitossut. Syklaaminpunaiset jostain syystä. Aivan liian kapeat. Mikä ilo niillä liikkua. Kuin 20 senttiä ilmassa. Surukseni pikkuvarpaat on vieläkin lutussa ja vinot.

Jostain kumman syystä sain myös lukiossa Charles Jourdanin ruskeat piikkarit. Tansseissa yritin niillä liikkua ja pyörähdellä. Tosin ujona tyttönä bruukkasin luurata takarivissä. Pelkäsin niin läheisyyttä.

Kenkiä mulla on ihan liikaa, mutta jos alehinnoilla saa. Pitää antaa taas jotkut pois. Jotkut ovat vieläkin liian pieniä. Esimerkiksi nuo vihreät Luganosta ostamani louferit. Väri onkin upea, mutta Akilleen kantapäähän sattuu peevelisti.

Elämä on meikäläiselle muotoutunut melko vakavaksi ja totiseksi jutuksi. Yllättäen saimme koko suku kerrankin nauraa. Pääsiäisenä olimme yhteisellä lounaalla täällä meillä. Exmieheni oli vaimoineen lähdössä. Kun hän löysi lapsien ja koiran seasta jalkineensa, ne oli harvinaisen pelkistetyt. Tyttären koira oli ahdistukseensa tai pitkästyessään alkanut niitä mustia pohjia kaluta. Kaikkialla oli mustaa jauhomaista mönjää. Vähän kuin pikipaloja lapsena, joita rakennuksilta nappasimme purukumiksi suihimme.

Tällä kertaa kukaan ei raivonnut. Molemmat tyttäreni aloittivat varovaisen naurun. Kohta koko talo hihkui riemua. Ex sanoi kenkiä uusiksi. En kuitenkaan usko. Arvelen ne ostetuksi noin 30 vuotta sitten. Alennusmyynnistä tietty!

Rakas vanha kuva

2009-04-14T08:29:00.000-07:00

Kun serkkuni Pekka lähetti tämän kuvan viime viikolla, laitoin sen tietokoneeni taustakuvaksi. Katselen sitä usein ja yritän tavoittaa ilmeitä, tunteita, muistoja yli 50. vuoden takaa.

Jonkun kasvoissa on pelkoa, ujoutta, "filmausta". Joku taas on väsynyt. Yhdessä olossa on paljolti iloakin.

Parhaisiin on kumminkin pukeuduttu serkun ristiäisiin. Lapsista suurin osa on elossa. Aikuisista elää vielä muutama.

Korvaamattomia nämä vanhat kuvat. Potretit!

Palmusunnuntain jälkeen

2009-04-09T22:09:00.000-07:00

Näin Pitkäperjantaina on tunnelma toinen kuin Palmusunnuntaina. Ovikelloni kilahteli solkenaan. Pieniä tyttöjä ja poikia piipahti karkin toivossa. Ja saikin. Usein unohdan varustautua koko hommaan.

Se on hieman outoa siksi, että äitini oli ortodoksi. Hän tunsi Impilahdet, Sortavalat, Suistamot ja Pitkärannat. Ja kaipasi sinne aina.

Virpomisperinteen hän opetti minulle ja veljilleni. Sodanjälkeinen Häme ei vielä ollut suosiollinen tälle buumille. Mammani iloitsisi, jos näkisi kaikki nämä monet innostuneet virpojat. Ennen se palkkio maksettiin vasta paaston jälkeen eli Pääsiäissunnuntaina. Omat lapseni myös aikoinaan innostuivat koristelemaan pajunkissoja ja käymään naapurissa. Miten tosissaan he olivatkaan! Virvon, varvon, tuoreeks terveeks ison talon emmännäks. Sulle vitsa, mulle palkka. Niinkö se meni?

Nyt on kirkkovuoden suurin juhla. Mikä suurenmoinen lahja on saada armo Jeesuksen kärsimyksen ja kuoleman kautta.

Armollista Pääsiäisjuhlaa meille kaikille!

EEVA KILPEÄ

2009-04-04T00:18:00.000-07:00

Akateemisen kahvilassakäynnin yhteydessä tarttui käteeni kaipaamani Eeva Kilven kootut runot. Tässä välillä kirja jo loppuunmyytiin.

Rakastan mm. hänen runoaan Laulu rakkaudesta:

Ja rakas, sinä unohdat rytmihäiriösi, hengenahdistuksesi, ja kuolion

joka sydämessäsi jo on

ja minä unohdan katarrini, levottomat jalkani

ja sen alituisen kalvamisen vasemmalla puolella

ja tulkohon hallat ja harmit ja muut.

Tai :

Minä pidän ihmisistä joilla on avoin mieli.

Ihmisistä jotka pystyvät sanomaan: Ai?

Niinkö? Vai niin. En tiennytkään.

Tuota en ole tullut ajatelleeksi.

Avoin mieli on enemmän kuin viisaus,

enemmän kuin oikeassa oleminen,

enemmän kuin "johan minä sanoin" ja

" minä tiesin sen jo vuonna ..."

Eeva Kilven parissa voi vain levätä ja olla. Hengittää, olla aito.

Lopuksi yksi parhaista:

Nosta jalka kaasulta:

perhonen ylittää tien.

Huhtikuu jo ovella

2009-03-29T00:24:00.000-07:00

Ilma on usvainen; vesipisarat tipahtelevat pihalla harvakseltaan. Lunta, takatalvi, piipahti eilen ja toi valoa. On se nyt sunnuntai, kun kelloja siirretään eteenpäin kohti kesää. Varastetaan yksi tunti. Usein menen hieman tolaltani. Minun sisälläni oleilee herkän herkkä koneisto.

Lähestymme pääsiäistä, armon ja kuoleman juhlaa. Monet ovat paastonneet; meikäläinen vain tuokion vatsataudin kourissa. Toki on mukavaa olla läheisten kanssa, sekä kuunnella kaunista kirkkomusiikkia.

Sain eilen lipun ennakkonäytökseen Kansalliseen Lasiseen eläintarhaan. Miten hienosti ohjattu Tennesee Wiliamsin näytelmä. Rankka äitihahmo ( Katariina Kaitue), joka sirottelee katkeruuttaan lapsiinsa olan takaa. Ja miten hienosti näyttelee myös vasta teatterikoululainen Ulla Raitio! Todellinen lupaus. On mukavaa nähdä uusia kasvoja.

Tykkään hyvin tehdyistä näytelmistä, vaikka aihe olisikin raskas. Laatutavara korvaa keveyden hetkessä. Ikiaikaiset komeat kulissit, laulu tai huumori ei takaa kiinnostusta kappaleen loppuun.

Mitä teemme toisille? Mitä teemme perheillemme? Ne ovat liian lähellä, jotta näkisimme selkeästi. Ja meillä kaikilla on menneitten sukupolvien raskas taakka. Sitä vaan emme useinkaan tiedosta.

Silti jokainen aamu on uusi alku.

IHANA AFRIKKA

2009-03-26T05:14:00.000-07:00

Muistan muutaman Afrikka-elokuvan. Yhdessä Meryl Streep lentää ihanassa, taivaansinessä, supermaisemassa lentokoneella rakastettunsa kanssa. Vaaleanpunaiset flaminngot parveilelevat veden äärellä. Kuin ruusunnuppuja ja shampanjaa koko elämä!

Miten kaunis Kapkaupunki olikaan. Säät suosi ja näkyvyys oli silmän kantamattomiin. Pöytävuori, Hyvän toivon niemi, eläimiä jo siellä. Puita ja runsaasti vihreää.

Mutta kaupungin rajojen laitamilla hökkelikylät, työttömyyttä, hiviä..

Toki näimme enimmäkseen Sunny side of the street. Vauraita viinitiloja, jättiostoskeskuksia, vauraita valkoihoisia, upeita avoautoja.. Emme muureja omakotitalojen ympärillä. Varkaita ja köyhiä riittää. Huumeita.

Mutta hymy oli herkemmässä kuin Härmän likoilla ja ystävällisyys luontaista. Kauniita valkoisia hampaita paahtuneissa ihoissa.Kosteaa lämpöä yli 30. astetta.

Yksi suurimmista elämyksistä oli safariajelut. Herätys jo kello 5. Jeepillä painelimme aavikkoteillä kohti mitä? Norsuja, hyeenakoiria, kirahveja, virtahepoja, sarvikuonoja, ihmeellisiä lintuja, leijonia.

No nähtiin myös torakoita ( 4 cm) ja russakoita. Sattui pari virtahepoa uima-altaan reunallakin. Eloon kuitenkin jäimme!

Yövyimme myös bambumajassa ( siellä myös amme) ja tsekkasimme villeimmät tanssit. Tahti jatkui ja jatkui. Kunnes loppuvaihessa ripuli teki tenän. Piti hellittää.. Malariakärpäsiä en nähnyt lainkaan. Ahmimme buffetruokaa kaikkialla. Ja taas pakkausta ja ihanan viileään bussiin. Hikinen, uuvuttava lentomatka himaan.

On Härmän likoilla sulattelemista!

Piipahdus lastenkotiin Etelä-Afrikassa

2009-03-23T22:57:00.000-07:00

Nyt olen himassa. Kun avasin kotioven, voiko ihanampaa tunnetta olla! Viidentoista tunnin lennon ja koko vuorokauden busissakykkimisten jälkeen Old Sweet Home. Lisäksi sain viimeisinä päivinä kunnon vatsataudin. Hikoilin, olo oli kuin litistyneellä lahnalla. Että sillai.

Ihastuin Etelä-Afrikkaan. Kerrassaan hieno maa. Niin kaunista ja niin kurjaa. Slummeissa asuu miljoonia, aidsia paljon ja pilvin pimein työttömyyttä. Ihmiset niin ystävällisiä, ettei Suomessa kuin ani harvoin.

Aurinkomatkat järjesti hienosti visiitin meille lastenkotiin. Monilta lapsilta olivat vanhemmat kuolleet hiviin. Ehkä mummo hoiti olemattomilla tuloillaan.

Kun bussimme saapui pihaan, iloinen, huiskuttava lapsijoukko saapui meitä tarkastelemaan. Viehättäviä taaperoita. Lauluja, leikkejä, itsensä esittelyäkin varovaisin sanoin osittain englanniksi. Joukossa muutamia todella yksinäisen oloisia lapsia.

Paikka oli norjalaisten tukema, ja nyt voisin ryhtyä kummiksikin. Meikäläistä lämmitti lasten liki tulo. He halusivat koskettaa,saada kosketusta, olla sylissä, tulla nähdyiksi. Eräs pieni tyttö halusi ottaa käteensä kesäkassini, pitää sitä, ihmetellä.. Kehitysvammainen isompi kaveri kyhnytti kylkeäni vasten.

Jäi niin hyvä mieli. Kiitos teille. Ihan kaikille.

IKÄVÖINTIÄ JA PAKKAAMISTA

2009-03-06T07:23:00.000-08:00

Olen surkea lähtijä. Haluan ja en halua lähteä. Kuin jokin kotimaassa pidättelisi. Ei ole heilaa tai koiraakaan. Kapsekki on esillä. Enkä osaa keskittyä pakkaamiseen. Mieli poukkoilee.

Mietin sataa tavaraa yhtäaikaa. Aloitan vaikka yöpuvun miettimestä. Hetken päästä olen jo funtsinut 20. uutta asiaa. Ettei vain passi jäisi. Korut olen donna. Alusvaatteet. Aurinkorasvat. En muista tai kohta taas muistan pakata. Ruutuvihkoon kirjaamisesta voisi olla hyötyä.

Hyvät kävelykengät.. ei missään nimessä uudet tai hiertävät. Ne olisivat tietty väreihin sopivimmat. Sandaalit: kauniit vai sporttiset klohmut?

Lääkkeet moskiitoista haavalaastareihin ja asperiniin saakka. Entä vatsa tai allerginen kutina? Jos uni ei tulekaan..

Päätin ottaa lukittavan kovan kapsekin, pinnalla hieman pölyä ja hämähäkinseittejä. Mahtuuko siihen vain kaikki tarpeellinen? Jos vaikka jotain ostan tuliaistakin.

Matkalle lähtö onkin riuhtaisu arjesta ja rutiineista. Se antaa etäisyyttä. Pikku murheet unohtuu. Onpa kiva seikkailla kuin lapsi.

Mutta ikävä tulee murmeleita. Niitä pieniä ja isoja ja ihania.

KOHOKOHTA ARJESSA

2009-03-02T02:37:00.000-08:00

En tiennyt, mitä tänään oikein tekisin. Tuntui, että almanakka oli tyhjä tämän päivän kohdalla.

Äkkiä honasin, mun pitäisi just kohta olla kampaajalla! Takki niskaan ja menoksi.

Nyt olen runsain mitoin kauniimpi, virkeämpi, naisellisempi kuin ennen. Ryhtikin on parantunut. Tukka kiiltää ja sopivasti pörhöllään. Niska on todella siisti. Olen uusi, ihana nainen.

En olekaan mikään höpönassu, vaan ihan ok donna.

Ystäväni soitti, kun puputin sämpylää. En ollut muistanut, että iltapäivällä on jumppa. Maanantai tietty. Olen vain sairastanut pitkään kahta kamalaa tautia. Flunssivirusta, johon syön nyt antibiottia. Ja laiskamatoa.

En luvannut mitään. Voi vaikka väsyttääkin. Oikeastaan eläkkeellä olo on ihanaa. Ei ole pakko tehdä montaakaan asia. Voi vaikka tuumata pitkään. Tunteja. Tai kuunnella mielialaan passaavaa. musiikkia. Vaikkapa rytmikästä jazzia.

VÄRIEN VOIMA JA LEIKKI

2009-02-27T06:28:00.000-08:00

Miten tärkeitä tunteille värit ovatkaan. Jo elämä olisi albiinoa tai valokuvanegatiivia pelkästään. Miten tylsää.

Entä ruokien mausteet! Miten tylsää, jos kaikissa sapuskoissa olisi vain suolaa. Ei ikinä etikkaa, sokeria, basilikaa , chiliä, valkosipulia. Ja lisäksi persiljan ja tillin värinautitoa kaiken hyvän lisukkeeksi. Unohtamatta kermaa ja voita tietty.

Entä oopperoiden äänien sävyt, kontrastit, hiljaisuus ja mielettömän äkkivoimakas volyymmi. Minä rakastan.. Minä kuolen.. Ääni kohoaa, nousee ylös holveihin.

Jos kaikki aamut olisi pimeitä, illat sysimustia ja päivät sumunpeittämää harmautta, kai jotain repäisevää kaipaisi. Verenpunaista, tumman havumetsän vihreää, auringon punaista laskua, syksyisiä vaahteran lehtiä, kirkasta, lorisevaa kevätpuroa, pääskysten kaaria sinitaivasta vasten.

Muistan kun äitini rakasti silloin muinoin violettia. Inhosin silloin sitä väriä. Meillä oli verhoja, tyynyjä, kynttilöitä, jakkupukuja violetista. Yököttävää. Mutta nyt se väri meikäläistä viehättää. Ja miten kaunis haarmaakin voi olla. Sekin ihanuus, mikä Sauli Niinistön uudella vaimolla häissä oli. Superihana.

On mukavaa, että jotkut tykkäävät vain mustasta. Tai vaikka punaisesta. Tai kirkuvista värikankaista. Ne antavat voimaa; energiat lähtevät käyntiin. Etenkin keltaisesta ja punaisesta. Narsisseja ja metsämansikoita. Mitä ihanuutta elämän hedelmätarjotin tarjoaa.

TAKAPIHAN YSTÄVIÄ

2009-02-24T22:12:00.000-08:00

Takapihani peittää edelleen tiivis lumipeitto. Tuntuu mukavalta tuo valo. Ihan kuin elämääni väkisin tunkeutuisi pimeyden poistavaa valokiilaa.

Tapanani on aamuisin viskata maahan maapähkinöitä ja auringonkukan siemeniä. Tulee hyvä olo, että voi edes jotain hyvää tehdä. Paikalle porhaltavat mustarastaat, talitiaiset, harakat. Joskus myös söpöt kurreoravat.

Aamuisin olen nyt myös nähnyt jonkun hiirentapaisen liikehtivän. Apua en kai sentään syötä rottia. Yäk! Tuttavani arveli kuitenkin tänään myyräkantojen olevan mahdottoman lukuisia. Ehkä ne ovatkin myyriä; lyhyempihäntäisiä. Ne kuulemma saattavat tunkeutua jopa mökkien sisälle!

Pitää tarkkailla aamuisin. Joka tapauksessa lumen seassa on useita koloja. Jokuhan siellä luuraa!

Rivarini etupihalla sensijaan on useiden pupujen käpälän jälkiä. Ovat varmaan asumusten luona kettuja piilossa. Nekin liikkuvat öisin täällä kehä ykkösen tiimoilla. Melkein keskellä asutusta ja Helsinkiä.

Viikko sitten odotin junaa Hesan keskustan asemalla. Hämärsi jo. Useat kanit lymyilivät junanvaunujen vieressä. Siis ihan city centrumissa! Onko koko Suomi vielä erämaata?

Eläimet, etenkin pörröiset, ovat aivan lutuisia! Se pehmeys ja itsenään olemisen aitous!

SUUNNITELMIA JA HAAVEILUA

2009-02-22T02:41:00.000-08:00

Nyt kun valo alkaa jälleen kuplia, alkaa selkärankani luuydinsolut liikkua. Mitähän tässä tulevana kesänä keksisi?

Menisikö jossain vaiheessa kuten viime keväänä Pajulahden liikuntaviikkoon. Ihana, valmis sapuska, monipuolista liikuntaa, samanikäisiä ja -henkisiä immeisiä. Ja sielukin kropan mukana intoutuu.

Viime kesäkuussa ponkaisin myös ekaa kertaa Sodankylän elokuvajuhlille. Hyppäsin makuuvaunuun (eläkeläiset pääsee halvalla) ja bussiin. Kohta jo porot ja Sodankylä piirtyivät näköpiiriin. Vilpoista oli ( villapaidat mukaan) , mutta kivassa jengissä on kiva katsella jo lapsena opittua olomuotoa. Lisäksi näki monta kuuluisaa ohjaajaa. Syötiin mielipiteittemme sorinassa hyvää ruokaa, jotkut viiniäkin. Asuimme soluasunnossa. Vaatimatonta, mutta oma rauha. Ja ne valoisat kesäyöt! Näytöksiä ( jotkut teltassa, koulussa tai teatterissa) taisi olla ad 5. aamusella.

Lapissa on jotain kiehtovan ainutlaatuista. Ihan kuin sinne olisi ikävä. Aina.

Heinäkuussa kaahasin Oriveden suuntaan. Liekö ollut kohdallani 7. kirjoittajakurssi. Tykkään niistä todella! Aloitin ensimmäisenä kesänä oman tarinan pajalla, sitten novelleja, runoja, sanomalehtipajaa ja romaaniakin. Kun on pakko tehdä iltatehtäviä, niitä vaan puurtaa. Joskus tuloksena hyviä, joskus ei niin kelvollisia tekstejä. Pöytälaatikoissa lojuu tekstipinoja, muttei mitään valmista. Haaveilen julkaisemisesta vieläkin. Ehkä olenkin jo henkisesti valmiimpi.

Kun siinä välillä oleilin ihanalla mökilläni, huomaan miten paljon kesällä oikein ehdin. Tykkään laiskotellakin, mutta on kiva kun kerran päivässä pääsee ihmisten ilmoille. Ettei ihan mökkihöperöidy!

Haaveilla pitää. Eikä niistä saa luopua!

P.S. Sodankylään menen ja Tallinnan Piritaan oopperaa ja jazzia kuuntelemaan. Mitä vielä?

PIILOSILLA

2009-02-16T06:45:00.000-08:00

Me aikuiset olemme usein toistemme kanssa piilosilla. Jätämme kertomatta oleellisen, hämäämme sivulauseilla, vaihdamme aihetta, rönsyilemme. Paisutamme ja pienennämme tarpeittemme mukaan.

Lapset ovat niin ihanan avoimia kaikkeen uuteen ja sovellutuksiin. Ihan erilaisia kuin me jämähtäneet fossiilit.

Tapasin eilen viehättävän, lettipäisen sukulaistytön. Ikää pian kolme. Miten uteliaan ennakkoluulottomasti hän tutustui uusiin ihmisiin ruokapaikassamme. Siinä ei oltu vielä sidoksia tiukkoihin sääntöihin: miten kuuluu elää. Ainahan sen naapurit paremmin tietää!?

Päästyämme omakotitalon viihtyisään tupaan leikimme tyttösen kanssa ensin kummassa kädessä. Kun hän arvasin oikein (minulla oli sormus kouran uumenissa) hihkuin intoa. Ja hän suorastaan hyppi!

Sitten aloimme leikkiä piilosta. Kaksi (aikuinen ja lapsi) meni piiloon ja toinen aikuinen etsi. Miten kutkuttavaa odottaa löytymistä. Ja mikä onnistumisen riemu!

Pienen lapsen kanssa ei kaikki vielä ole suodatettu kymmenien suodattamien läpi, harmaaksi normaalimöhkäleeksi. Riemu on oikeasti aitoa hihkumista!

YSTÄVYYDESTÄ

2009-02-09T06:57:00.000-08:00

Lähestytään ystävänpäivää. Toki ystävät muistaa muutenkin; ei vain ystävän päivänä.

Minun ollut ollut vaikea nuorena luottaa ihmisiin, aikuisiin. Nykyään avoin tunteitten kertominen on jo helpompaa, kun kertoo niille, joihin tiedän voivani luottaa.

Kovin monta luottoystävää ei voi olla. Ei jaksa. Miten autuaalinen olo tulee, kun kaverille voi pulputtaa kaikki maailman kukat ja hiertävät roskat. Olen kevyt kuin pääskynen keväällä.

Naisten kanssa jutellaan eri asioista kuin miesten. Mennään syvemmälle. Joskus taas höpötetään pinnallisia. Ei todellakaan tarvitse näytellä fiksumpaa, kauniimpaa tai älykkäämpää. Olemme sitä mitä olemme.

On paha juttu, jos luotto menee ystävään. Tulee juoruja, väärinymmärryksiä, liioittelua.Ehkä välit eivät enää korjaannukaan. Tai sitten aikanaan rakennetaan uudestaan suhdetta.

Kuitenkin kaikissa ihmissuhteissa on vaiheita, kun ollaan etäänpänä. Kauempaa näkee paremmin sanotaan. Punnitaan, mietitään omissa oloissaan , mitä on tapahtunut. Ehkä ystävyys solmitaan vielä tukevammalle pohjalle.

Kuitenkin elämä tuo aina yllätyksiä. Ihmisiä kuolee ja syntyy. Erotaan ja sovitaan, rahatilanne muuttuu,suututaan verisesti, kadehditaan, eläkkeelle päästään, juhlitaan synttäreitä, matkustellaan.

Monen asian kestämme juuri ystävyyden kannattelemana. Jippii hurraa!

ALLERGINEN REAKTIO

2009-02-06T09:37:00.001-08:00

Tänään olen hätäillyt ja surrut. Mitä tehdä, selviämmekö?

Pikkuiset tuli aamulla meikäläiselle hoitoon. Ihanaa. Kaksi reipasta nassikkaa. Otettiin ekaksi aamupalaa. Ei tietenkään ostamaani ihanaa jugurttia, ei oikein mitään. No viiliä. Sopii. Päälle riisimuroa ja makeahkoa pilttisosetta. No laitoin vielä marjamysliä..

Hetken päästä pikkuinen raapi solkenaan. Etenkin silmiään. Sitten koko kroppaa. Joulun aikaan hän sai pähkinöistä reaktion. Tiesin, että jotain allergiaa on.

Soitin hädissäni sairaanhoidon neuvontaan. Olin nimittäin ymmärtänyt antaa nurkan omaa zyrteciäni. Ei yhtään apua. Naama vain paisui. Etenkin silmän seutu. Terveyskeskukseen, kylmää kompressia oli vastaus.

Tyttäreni pyysi puhelimessa minua menemään paikalliseen apteekkiin ostamaan troppeja.: silmätippoja ja antihistamiinia. Siis koko kolmen poppoo kuteet ylle ja menoksi! Farmaseutti kuitenkin sanoi: nyt meette terveyskeskukseen. Tuon näköinen... Sitten sinne.

Hienoa apteekkiin, reseptilääkettä eikä huutoa tai temppuja. Silmätippoja ei kuulemma tarvinnut.Kotiin tikkukaramellien luo. Lupasin ne hermostuksissani.

Kotona tropit esiin ja tikkareiden ja sapuskoiden sekaan nauttimaan. Pikkuinen simahti pian. Atarax väsyttää kovin. Molemmat silmät yhä lähes ummessa. Ihmiset ostoksen tuntumassa tuijottivat meitä kuin jouluporsaita.

Luotin, että nokosten, 3 tuntia, jälkeen naama paranee. Turvotus laskee. Eikö mitä. Toinen silmä ihan muurautunut. Hävetti ja suretti. Pitikin näin käydä.

Myöhemmin kuulin, että parikin päivää kestää ennenkuin turvotus laskee. Hyvä tietää. Mutta baby oli pirteä. Hoilotti lauluja. Täysi meno päällä.

Luojan kiitos.

ELÄMÄN KARUSELLISSA

2009-02-05T03:18:00.000-08:00

Onpa mukavaa, että tavarataloissa on lapsille monenlaista iloa. Ja kaikkea ei tarvitsekaan ostaa.

Joissakin firmoissa pääsee peleihin jopa ilmaiseksi kanta-asiakaskortilla. Mikä riemu. Ellei satu olemaan Eemeli tai känkkäränkkäpäivä.

Meillä aikuisillakin on monenlaista vauhtia elämän karuselleissa. Joskus liikaa kiirusta ja pelottavia asioita, joskus taas tylsää makaroonivelliä.

Pienet, värikkäät pyrähdykset antavat uudenlaista rytmiä ja potkua arkeen. Ei tarvitse lähteä Havajille saakka. Yksi tuttuni tuli just ruskeena sieltä.

Etenkin pikkiriikkiset jutut tuovat iloa arkeen. Ostaa lastenlapsille huulipumada, oma saippua tai minimuistilehtiö. Mikä riemu ja Mikkihiirihyppelyt! Ihan vanhakin alkaa nuortua. Ja saada energiaa.

Minun värikäs karusellini tänään oli vierailu kirjakaupan superaleessa. Iloa monelle pitkäksi aikaa. Mukavaa viikkoa meille kaikille!

KERÄÄN KIVIÄ

2009-02-02T08:22:00.000-08:00

Olen vuosien mittaan kantanut kapsekeissa kotiini kiviä. Isoja, pieniä, muhkuraisia, kevyitä, valkoisia, punaisia, laavaa.

Aluksi laitoin maalarinteippipalan niiden kivien kylkeen important note: Sisilia, Etna, Utsjoki, Reikjavik, Rhodos jne. Nyt kuulakynän jälki on ajan mittaan haalistunut, teipit ovat täysin unohtuneet. Toki huomaan, jos meren pauhut on hiertäneet möykyn pinnan. Sileäksi kuin silkki.

Jotkut tosi möykkyiset aarteet on tulivuorialueilta eli Islannista ( ihana paikka) tai Sisiliasta. Etnalle bussilla porhaltaessamme, maiseman täytti muhkeat sadepilvet ja sumu. Emme nähneet mitään. Kuvittelimme jylhän, komean maiseman.

Kivillä on muukin kuin koriste- ja muistoarvo. Miten kiva lastenlasten kanssa on tehdä retki purolle, asettaa kiviä laukkuihin ja reppuihin, ja sitten perillä kaislojen seassa posautella niitä veteen. Plums. Plums. Mitään leipiä emme osaa vielä. Senkin aika koittaa. Toki eväät ja pillimehu-ja keksiaarteet lisäävät onneamme.

Kaiken hurmaavan ei todellakaan tarvitse olla kaupasta ostettua. Kivet, kävyt, saippuakuplat, tuulen suhina, kuikan ääntelyt, veden pulppuaminen.

TRIPIN JÄLKEEN

2009-01-24T04:44:00.000-08:00

Olen yrittänyt sopeutua arkeen. Not so easy.

Matkassa on parasta suunnitelu, fantasiat, koti - ikävävä ja ihana kotiinpaluu. OMA MAA MANSIKKA.

Pidän itse kaupunkilomista. Uimarannalle ei minua enää saisi. Toki haluaisin olla hoikempi ja kiinteämpi, muttei kaikkea kun voi saada.

Hämmästelen sitä, että ennen vanhaan olin aina kuin kala vedessä tutustuessani uusiin kaupunkeihin. Osasin hahmottaa kadut, ilmansuunnat ym. Nyt harhailin hiukan. Ja kysyinkin ilman suuntia,katuja. Ihmiset auttavat, kun uskaltaa vain pyytää.

Oikeastaan vieraat ihmiset osoittautuvat tutkitusti turvallisemmiksi kuin läheiset. Murhia, väkivaltaa saa osakseen tavallisesti sukulaisilta tai läheiseltä!

Kun palasin kotimaahan, sain heti asemalla oven nenälleni. Täällä ei pidetä kohteliaasti ovea auki seuraavalle. Eikä kirjoiteta bussulippuun: mukavaa päivää.

Matka aina katkoo napanuoria. Se vaatii rohkeutta ja riskinottoa. Elämähän on niin pienistä sattumisista kiinni. Myrsky, sateenkaari, auringonlasku, kolari.

Etäältä näkee oman elämän selkeämmin. Näkee muutoksen tarpeen ja sen hyvän, joka ON.

Matkalla voi myös nähdä julkkiksia ja selailla vaikka naisellisia , vieraskielisiä aikausilehtiä. Huomata, että toinen kulttuuri ei hemmetisti eroa omasta.

Matka on piristysruiske ja vitamiinipommi. I did it!

MUISTIPELIN KIEMUROITA

2009-01-21T07:41:00.000-08:00

Sanotaan, että ihminen muistaa etenkin hyvät tai pahat muistot. Keskinkertainen arki pakkaa jäämään unholaan.

Miten oikeastaan on? Haluaako kukaan muistella traagisia, kammottavia tapahtumia. Kun pettyi, hylättiin, aikuinen ei toteuttanut lupaustaan.

Entä kun isä osti mustan, liian ison polkupyörän, vaikka nuorisopyörästä oli sovittu.

Muistipelissä etsitään pareja, you know. Peli ei ole sinkuille. Aina puistoissa pareja käsi kädessä. Ja sinä aina vain seisot yksin.

Muistipelin pelaaminen on hyvää harjoitusta dementian ehkäisyssä. Entä jos ei tuntisi omaisiaan? Kaikki tärkein valuisi pimentoon. Myös selvittämättömät ristiriidat.

Mikä ilo ja riemu lapsenlapsilla kun voittavat pelissä mummin!! Yhdessäolo tekee edvarttia!

KAPSEKKI ESILLE

2009-01-10T09:40:00.000-08:00

Olen kaivanut varastosta kapsekin esille. Matka alkaa 8. tunnin koneessa istumisella. Kiva nähdä sitten perillä ruuhkia ja taidetta. Ei ollenkaan lämpöä. Enemmän viimaa ja uusia tuulia.

Pakkaaminen on minulle melkoista helvettiä. Olen vuosikaudet kärsinyt myös lentopelosta. Nyt se kaikkein pahin kauhu alkaa väistyä. Pakkaamista lykkään viime tippaan. Alkaa jo hieman hermostuttaa. Kerran Berliin mennessä vaatteiden tärkein kappale oli musta puolihame. Kuinka ollakaan se unohtui Suomeen. Eikä ole pyöreän helppo hankkia uusia kuteita kiireessä.

Oppaita toki katson ja karttoja niska jäykkänä plaraan. Aina parastahan on matkan suunnittelu. Ja minä haluan perillä nähdä koko rahan edestä!

Taitaa kyllä osa reissusta mennä hieman suorituksen puolelle. Rento kierteleminen on meikäläiselle vaikeaa.

Taidemuseoista todella tykkään ja teatteri- ja musiikkiesityksistä. Kivat ruokapaikat vaan jäävät usein väliin, kun pitää porhaltaa tiiviisti. Ja kun on kammottava nälän tunne ja heikotus, on otettava heti, mitä saa.

Shoppailusta tykkään! Etenkin, jos kookkaille löytyy kokoja. Ennen piti kaikki löytää halvalla. Myös epälyttäviä värejä ja malleja tarttui käteen. Nykyään osaan paremmin hahmottaa tarpeeni. Armanit ym. ei ole mun juttuja. Kaukana siitä!

Jokunen vuosi sitten pahinta oli jättää koirat kotimaahan. Mulle tuli kaamea nyyhkyikävä. Nyt kun niitä ei enää ole, en kanna syyllisyyttä. Olen matkani arvoinen!

TERVETULOA ARKI

2009-01-06T21:49:00.000-08:00

Pyhät on takana. Hyvä niin. Vielä on joulukoristeet kerättävä pois ja vietävä varastoon. Jotain kai pitäisi viskata roskikseenkin. Vuodesta toiseen jotkut vain köllöttävät pahvilaatikon pohjalla. Pölyssä. Kuusta ei meikäläisellä ollutkaan. Vain metrin korkuinen sypressi, jota pitää runsaasti kastella; ettei ropisemalla varisisi.

Olen saanut tilaa lepäillä, ja se on tuntunut ihanalta. Kaupoissa pyöriminenkään ei ilahduta. Tungosta ja turhaa krääsää. Toki saisi halvalla, mikä muinoin tuntui motiivilta numero uno.

Nyt olen oppinyt käyttämään cd-elokuvia. Miksi niitä oikeasti kutsutaan? Rakastan Morsea, Frostia ja Yorkshiren etsiviä. Englantilaiset osaavat. No toki myös saksalaiset. Eikä pyssyjä USAn tapaan käytetä kuin pullaa.

Uuden vuoden lupauksia en tehnyt. Koitan pysyä valppana ja sinnitellä eteenpäin. Mitään laihdutus- tai kuntokuuria en yritä. Ehkä jos oppisi nauttimaan hetkestä, pienistä arjen asioista, ystävällisestä katseesta., ystävistä, kulttuurista.

Tänään näen yhden lapsenlapseni, joka jo harjoittelee seisomaan. Sinnikkäästi. Ja sunnuntaina kaksi muuta esikoisen 4v- synttäreiden merkeissä. Vuosi vuodelta he, kaikki kolme murua, tuovat elämääni roppakaupalla iloa. Harras kiitos taivaan enkeleille! Kuvassa lapsuuden kotini savienkeleitä. Hiukset on vuosien saatossa harventuneet. Sitä vuodet tuo..

ELOKUVAUUTUUS AUSTRALIA

2009-01-02T08:43:00.000-08:00

En ole vielä saanut opetusta, miten siirtää oikeita kuvia blogiini. Täytyypä tyytyä itse ottamiin, jotka eivät liity asiaan.

Jokunen päivä sitten piipahdin ystäväni kanssa katsomassa Australia- elokuvan. Ei sitä piipahtamiseksi voi kutsua. Noin kolme tuntia. Aika ei käynyt ollenkaan pitkäksi. Pari lakupötköä toki välillä maistui.

Päänäyttelijät Nicole Kidman ja Hugh Jackman näyttelevät hienosti ja ovat peevelin nättejä. Baz Luhrmannin tarkka ohjaus , Moulin Rouge aiempi työ, on lennokasta ja hallittua. Ei siitä voi olla tykkäämättä.

Olisin silti kaivannut lisää rosoa. Rakkautta, hyvän ja pahan taistelua, sotaa ja vauhtia riittää. Ihania maisemia, ilmaa ja avaruutta.

Filmiä on jopa verrattu Tuulen viemää klassikkoon. Ei sentään.. Eikä tämä syvä taide-elokuva ole, mutta hienoa katsottavaa silti.

Ja Huck Jackman on valittu maailman seksikkäimmäksi mieheksi. Että sillai. Annan neljä pistettä viidestä!

Alkava vuosi kuin puhdas lakana

2008-12-31T02:45:00.000-08:00

Vuosi 2008 alkaa lähennellä loppuaan. Uuden vuoden viettoja on ollut pitkähkön elämäni varrella monia. Jos onnistui, joskus. Viime vuosina ei ole mitään hätää krapulasta, kun en juo. Vettä toki runsaasti.

Tänä vuonna olen piipahtanut ikuisessa Roomassa. Upea kaupunki unohtumattominen nähtävyyksineen. Seurakin tuntui presiis oikealta!

Olen myös saanut iki-ihanan lastenlapsen, nyt 6 - 7 kuukautta. On hienoa saada seurata hänen nopsaa kehitystään. Mummin pikku murmeli.

Näin myös kesällä Berliinin. Upea, ristiriitainen kaupunki verisine historioineen. Kiva kaveri myös messissä.Taidetta, musiikkia, historiaa, edullista shoppailua.

Syksyllä meillä oli maalla puunkaatotalkoot. Valoa tontille tuli, mutta piha pursuaa pöllejä ja havuja. Riittää puuhaa ja polttamista kevääksi.

Olen saanut myös leikkiä hieman isompien tenavien kanssa. Hikistä puuhaa. Silti superihanaa. Kun toinen laittaa tosissaan sormensa pystyyn tipetipetiptap. Ja esikoinen leikkii sanoilla kakka ja pippeli. Ikään kuuluvaa tietty.

Olen kiitollinen monesta. Myös kivusta ja surusta. Sitäkin kautta ihminen oppii.

Oikein Ihanaa vuotta 2009 meille kaikille! Toivoisin pientä hauvaa tai:

Nätin pojan vieressä,

siinä on kuin tuomiolla,

ei sitä kehtaa suudella

eikä malta ilman olla.

IHANA JOULU TULI, VIIPYI, JA MENI

2008-12-26T20:51:00.000-08:00

Muistan miltä lapsenakin tuntui. Joko joulu tuli? Ja meni. Kaikki tapahtui äärettömän nopeasti. Varmasti pieni pettymyksen tunne lähti myös siitä, että aattona bruukasimme koko suku tehdä koko päivän rundeen aattona. Oli sapuskat, ohjelmaa, hautuumaa ja kirkko. Vasta sitten kotona henkäistiin ja jaettiin lahjat. Äiti muisteli menneitä ja isä livahti yläketaan lukemaan uutta Päätaloa ja siemailemaan jotain konjamiinin tapaista.

Tänä vuonna sain olla aaton ihan rauhassa. Vain ihana koira-hauva seurassani. En edes kiirehtinyt kirkkoon. Söin hieman, myös suklaatia ja soittelin joulumusiikkia. sain tietty kirjoja. Sofie Oksasasen uuden, Lahirin Tuoreen maan ja Tuulaliina Variksen Irman. Aloittelen niitä vasta.

Sitten ekana jolupäivänä sain luokseni kaikki läheiset. Tyttäret perheineen ja exmiehen puolisoineen. Oli superhyvää ruokaa ja melskettä. Kolme suloista, eläväistä pientä. Ja kukaan aikuisista ei edes väsyneenä kiristellyt hampaitaaan. Oli hyvä, rauhallinen olo. Lauloimme vielä Soihdut sammuu ja Maa on niin kaunis yhdessä. Muutaman vuoden takaiset muisti-ja trivialpursuitpelit taitavat olla väliaikaisesti boikotissa. Käytännön syistä.

Paras lahja? Lähinnä yhdessä olo. Kukaan ei edes stressaantunut, kun toimimme nyyttäriperiaattella. Aivan superihanat oli rasvatuubit, ihoni kuivaa, ja lapsista ificolorin vuosikirja. Siinä myös kutkuttava teksti. Ja meikäläinen monessa myös framilla.

Sitten Tapanina. En mennyt tansseihin. Enkä reippaalle lenkille. Katsoin yli viisi tuntia Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, monesko kerta, ja sitten vain lököttelin. Aivan ihanaa. Ihan kuin lapsuuden sadepäivinä.

Tänä vuonna joulu teki erityisen hyvää. Olen levännyt!

TERVETULOA RAKAS JOULU

2008-12-23T00:46:00.000-08:00

Hienoa kun sataa kevyttä lunta.

Alkaa sielukin rauhoittua Jouluun. Ja rauhallisempi olo saa tilaa.

Kävin viemässä sunnuntaina pojan haudalle kynttilät ja havuhyasinttivihkon. Satoi vettä kaatamalla, että kynttilät piti mennä sytyttämään auton sisuksiin.

Ruuat ja herkut on hankittu. Nyt on kodin nätiksi laittamisen aika.

Illemmalla haen Flo-koiran aattovieraakseni. Ei tarvitse olla juhlapäivää ypö yksin.

Harjoittelen hyväksymään kohtaloni, vaikka aika ajoin vikuroin ja murisen.

Olen saanut ihanilta ystäviltäni joulutervehdyksiä. Kiitos, että muistitte!

Tässä on kypsymässä suunnitelma Uudelle Vuodelle. Kirjoittamisprojekti. Se antaa toivoa. Ja potkua.

Toivotan ihan kaikille Leppoisaa Joulun Aikaa. Pitäkää itseänne hyvänä!

ELOKUVASTA PUTOAVIA ENKELEITÄ

2008-12-20T05:53:00.000-08:00

Piipahdin viime viikolla Flamingon elokuvateatterissa. Finnkinon teattereihin saa nykyisin myös edullisempia eläkeläislippuja; kuitenkaan ei päivällä. Hyvä suuret ikäluokat!

Laurin Viidan ja Aila Meriluodon rakkaustarina on tuttu kirjoista ja lehdistöstä. Mahtava symbioottinen, kaikennielevä suhde, jossa kumpikaan ei näe omaa alkuaan tai loppuaan.

Tässä filmissä on myös paljolti sairaan tyttären fiktiivisen hahmon näkökulmaa. Kun nainen omistautuu vain miehelleen, lapsia ei huomioi kukaan. Masennus saa sijaa.

Taiteilijat, kuten Viitakin, osaavat paisuttelun taidon. Hurmos ei totisesti ole harmaata arkipäivää. Se on syvää, hohdokasta, melkein sairaan korkeaa pasuunan soittoa.

Aika ajoin katsoja sekoittaa rakastuvan Aila-vaimon ja heidän tyttätensä, joita molempia Elena Leeve loistokkaasti esittää. Muutkin näyttelijät ovat myös vauhdikkaita.

Elokuva oli mielestäni parempi kuin luulin. Mitä on epävarmuudessa, skitsofreeniympäristössä jatkuva asuminen? Ja miten usein naiskirjailija unohtaa omat ehkä suuremmat lahjansa ja alkaa palvella, hoitaa kokopäiväisesti sairasta miestä.

Toki tiedämme, mitä oikeasti tapahtui. Aila pakeni lapsineen Ruotsiin ja Lauri kuoli myyttisen traagisesti auto-onnettomuudessa.

Mitä opimme tästä? Joku voisi sanoa: ei kerrassaan mitään. Naisena kuitenkin kannustaisin uskomaan lahjoihimme. Satsaamaan ja kehittämään niitä. Olemme totisesti hiomattomia timantteja. Ehkä jotkut jo hiottujakin.

JOULURAUHAN ODOTUSTA

2008-12-18T00:23:00.000-08:00

Sain kortit ajoissa postiin. Kirjakaupassa olen vieraillut useasti, mutta muuten.. Olen ihan tatti. Muistan lapsuuden jouluissa myös oman äitini väsymyksen, masennuksen. Ja kaikki on ja oli paljolti yhden ihmisen varassa. NAISEN.

Aaton vietänkin yksin. Ehkä sukulaiskoira seuranani. Käyn kirkossa. Katson telkkaa ja lueskelen. Yleensä tykkään olla yksin ja rauhassa, mutta nyt.. Ehkä kaipaan tavallista enemmän ihmistä, jonka kanssa puhua.

No sitten ekana joulupäivänä saan tänne koko poppoon. Ihanaa sekin. Yhdessäolon lahjaa.

Kyllä joulun on lasten! Heidän silmistään saa voimaa ja iloa. Se liikuttaa myös sielun kanteleen ohuen ohuita lankoja.

Ja Jeesuksen syntymäjuhla. Sekin koskettaa vuosi vuodelta enemmän. Ja armo.

MONTA SYYTÄ ILOITA

2008-12-14T21:42:00.000-08:00

- Sain lakanat ym. liinavaatteet lähes kaseerattua. Mikä helpotus! Ja tiedän, missä mennään. Mitä kaapeissani onkaan. Yhä poistettavaa löytyy.

-Olen vienyt Pelastusarmeijaan runsaasti. Mikä ilo luopumisesta!

-Näin lastenlasteni silmien tuikkivan joulujuhlissa. Ja omia muistoja palautui. Sitä OIKEAA iloa.

-Maa on niin kaunis onkin paras joululaulu. Eikä se mene liian korkealta, kun olen altto.

-Kuuden vuosikymmenen uupumus yllätti minut. Toki olen yrittää väistää totuutta ja haurauttani.

- Olen saanut joulukortit postiin. Hyvä minä.

-Jouluni tulee. Ilman hössötystä ja ylilyöntejä.

-Illalla menen joulukonserttiin. Miten syvältä laulut, musiikki koskettaa! Jokaista soluani.

KASEERAAMISEN VAIKEUDESTA

2008-12-08T07:38:00.001-08:00

Olen pitkään vaan meinannnut.Meinannut järjestää kaappeja. Viskata turhaa pois. Mutta asia ei ole lähtenyt rullaamaan. Keksin kaikkea muuta puuhattavaa. Sitäkin toki riittää.

Jotkut immeiset ovat luonteeltaan jämptejä. Kaikki pitää olla ordingissa. Jollei..niin maailma kaatuu. Jotkut psykologit saattavat tokaista: jos avioliitto on vinoutunut, emäntä alkaa siivota! Siivota kotia, ei selvittää, mikä mättää.

Itse ajattelen suurpiirteisesti: tärkeät asiat ensiksi. Eikä kaikki tässä elämässä ole vain näkyvää. Sielujemme pohjalla vilistää tärkeäpiä asioita. Parempi repareerata ne ensin pois.

Minun painoni vaihtelee aika lailla. Jokunen vuosi sitten painoin 8 kiloa vähemmän. Bruukaan syödä suruuni. Ja kun jotkut bleiserini ovat mm. saksalaisen Gerry Weberin valmistamia istuvat meikäläisellä parhaiten, en raaski luopua pieneksi jääneistä ihanuuksistani. Jospa saan taas runnottua kilot pois. Jos hyvä vaihe alkaa sarastaa.

Pelastusarmeijaan vien joka tapauksessa ison säkin. Myös laukkuja ja kenkiä.

Suurin ongelmani ovat kuitenkin lakanoista ja pyyhkeistä pursuilevat komeroni. Olen perinyt niitä runsaasti lapsuudenkodistani ja S:ltäkin. Tuuppasin ne hädissäni kaappien uumeniin. Tyynyliinoja ja lakanoita olen perinyt myös isovanhemmiltani. Tunnearvoa. Ja muutamia vohvelikankaisia lasteni tekemiä liikuttavia pyykeitä löysin. Aarteiden aarteita oikein!

Osassa liinavaatteita on reikiäkin, pitsejä, ja muutamia tahroja ja pinttymiä. Ennen tehtiin kaikki huolella ja rakkaudella. Mitä niille tehdä? Nyt on vaatekekoja siellä sun täällä.

Jotkut tavarat ehkä kelpaavat kavereilleni tai tyttärilleni, mutta kirpparimyyjäksi en osaa ryhtyä. Enkä luule siitä nauttivani.

Nyt liinavaatekaapit seisovat mäntysuovanhajuisina ja typötyhjinä. Mitä annan pois. Mitä jätän?
Miten vaikeaa on tehdä päätöksiä.

Toki lakanoita riittäisi taatusti koko armeijan rykmentille. Ja minä poloinen olen sinkku!

TÄNÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄNÄ

2008-12-06T03:46:00.000-08:00

Puuhailen tänään kotonani kaikenlaista. Kattaus, paisto ja tiskaushommia. Pari läheistä ystävää tulossa visiittiin. Meillä on kiva traditio katsella yhdessä linnan juhlia, arvioida asuja, ja nauttia toisistamme ja naposteltavasta. Eikös vain puolillaan oleva raejuustopurkki tipahtanut jääkaappia avatessani lattialle! Että imurointihommiin..

Kun olin lapsi isä paineli aina 6.12 kalalle, pilkille jo aamusta klo 5. aikaan. Puupakissa oli kotiintuomisina lukemattomia, jäisiä ja piikkisiä ahvenia. Sitten 16-17 aikaan sitten ajeltiin HM- 8:lla Hämeenlinnan keskustaan katsomaan jouluikkunoita. Eipä tainnut olla muuta kuin Skogster ja Noro. No hieman ehkä liioittelen.

Silloin talvi pysyi ihanan pitkään lumisena. Sai laskea mäkeä tunti tolkulla kelkalla ja hiihtää olan takaa. Luistelusta en niin piitannut.

Vielä 50- ja 60-luvulla jokaisella ikkunalla oli kaksi kynttilää valaisemassa. Ja kaikki koulut ja laitokset olivat valoa tulvillaan. Ihanaa katsottavaa. Ihan kyynel vieläkin tulee silmiin.

Itsenäisyyspäivänä äiti laittoi ihanaa lihapataa, munasilliä, jälkiruuat ja luumumarenkikakut päälle. Nekin lisäsi juhlan tuntua. Toki myös paremmat mekot puettiin ylle. Punainen rusetti päähän piikkisuoraan polkkatukkaan.

Muistan myös isäni vuosia kestävät painajaisunet sodasta. Tuntui tappelevan aina vain ryssien kanssa. Ja äitini menetykset. Koti, kodit, kaikki valokuvat ja irtaimisto, muistoesineet, kaksi sisarusta ja pohja pois elämältä.

Kotona sitten oli kaikkialla ristejä, kuvia kuolleista, tarinoita Karjalan ihanuudesta. Välillä ihanuus ärsytti, kunnes eräänä vuonna 90-luvulla kävin siellä. Laatokan Karjala on uskomattoman kaunis, rehevä, solisevia jokia ja mystistä salomaata.

Meillä on kaikki oikeastaan hyvin. On kodit, vapaus ja toivo. Monesta totisesti voimme kiittää. Jos äitini ja isäni eläisivät, he kulkisivat tuohivirsuissaan 93 vuotiaina.
6.12.2008 sytytän kaksi kynttilää heille. Ja meille kaikille.

KIESLOWSKIN IHANA SININEN

2008-12-05T04:40:00.000-08:00

Kun olen maannut muutaman päivän ajan sänkypotilaana, selkä ja vatsa ovat syystä tai toisesta tekemässä tenän, vaihdan aika ajoin ihanan sänkyni sohvaan. Ja tuijotan tv-ruutua.

Eilen illalla klo 22 alkoi uusintana Teemalla filmi Sininen. Tarina anteeksiannosta. Armosta.

Liekö itselleni ollut kolmas katselukerta? Ja aina filmistä saa. Nyansseja, ajateltavaa, hämmästelyä. Miten nainen voi toimia noin? Antaa aina anteeksi. Hänellä taitaa olla turvallinen, lämmin lapsuus!

Miten taitavasti Kieslowski etenee naisen kautta tunteettomuudesta, turtana olemisesta, vihaan ja ulkopuolisuuteen. Mutta kohta jo alkaa ratkaisujen, uinnin ja uusien tuttavuuksien aika. Silloin ei ihmisiin suhtauduta kylmästi ja arvostellen. Ei luokitella ketään!

Nainen hyväksyy naapuri-ilotytön, kaljoittelevan katusoittajan sekä miehensä raskaana olevan rakastajattaren. Ja antaa vielä ison kotitalonsa tälle asuttavaksi.

Löytää myös luotetun ystävän, miehen, rakastetun. Ja halun työskennellä.

Filmin musiiikki on omaa luokkaansa! Zbigniew Preisnerin käsialaa.. Kuoro toistaa raamatun evankeljumin sanoja: Jos sinulle ei olisi rakkautta, olisit helisevä kulkunen. Tieto ei sinua auta. Vain armo ja rakkaus.

Rakastan Juliette Binochea tässäkin roolissa. Hän etenee surusilmäisenä, määrätietoisesti, koreilemattomana, ypöyksin surutyössään. Tekee vähitellen valintoja. Eikä kosta kenellekään!

Yksi viime vuosisadan parhaista fimeistä. Upea kasvutarina. Unohtumaton.

IKI-IHANA JOULUKALENTERI

2008-11-28T07:11:00.000-08:00

Pian taas pääsen. Pääsen avaamaan joulukalenteria! Tänä vuonna pieni naapurinpoika möi partiolaisten kalenterin! Miten mielekästä herätä aamulla, kun on tehtävä: avata uusi luukku. Mitä kaikkea yllättävää luukku tuokaan. Samaa kuin avata lahjapaketti. Ja ei tiedä..

Äitini oli yllätyksiä täynnä oleva nainen. Uutta jännää saimme vähän väliä kokea.

Lapsuuteni joulun odotukseen kuului aina joukalenteri. Se ei vaihtunut vuosittain. Oli aina sama vihreä KELLO. Viisarit ja kaikki. Veljien kanssa vuoroaamuina avasimme luukun. Ei tietoakaan mistään suklaanamuista! Ja hyvä niin.

Samoin raapustimme äidin avustamana yhdessä pukille lahjatoiveet paperille. Laitoimme kirjekuoreen ja ikkunalle. Ja kas. Aamulla ei mitään kirjettä enää löytynytkään. Tonttu oli vienyt sen mennessään joulupukille Korvatunturille asti.

Inhottavimmat lahjat olivat pehmoiset , vaaleanpunaiset pumpulikerrastot. Tai pistelevät , pässinpökkimät nilkkasukat. Kutina jatkui tuntikausia.

Rakastin paperinukkeja! Tykkään niistä nyt uudelleen. Oikeita nukkevauvoja vierastin. Ne tuntuivat vaivalloisilta ja tyytymättömiltä.

Joulussa on parasta odottaminen. On mitä odottaa. Hyviä, lämpimiä ajatuksia. Antamista. Hyvää mieltä.

Ja myös ne kaikki ihanat tuoksut. Paitsi lipeäkala. Piparkakut, omenat, pähkinät, kakut ja hyasintit. Niistä huushollimme täyttyi oikeaksi sini,- puna-, valkoinen värimatoksi. Yöksi kärrättiin ne viileään eteiseen. 20-30 purkkia meille ja saman verran tutuille. Niin tehtiin joka vuosi. Miksikö? En tiedä. Se oli tapa. Ja hyvä niin.

Päivä babysitterinä

2008-11-25T09:35:00.000-08:00

Sain taas ihanat muksut visiittiin. Koko päiväksi.

Hienosti meni, vaikka tarkoin on funtsittava miten programmi suoritetaan. Hommia on oltava ja paljon.

Aamusta laitoimme linnuille ja oraville pähkinöitä. Sitten vähän väliä oli tarkistettava tilanne. Harakat liikkui tänään. Nälkäisen ahneina. Itsekin nappasimme voileivät ja mehut.

Soitimme hieman Täti Monikaa. Kokeilimme myös parit palapelit. Ja PIKKUINEN INNOSTUI KUUTIOISTA RAKENTAMAAN TORNEJA. jA KAATAMAAN TIETTY.

Kohta siirryimme pianon ääreen.Kokeilimme Nokipoikaa, Piiri pieni pyörii, Yksi pieni elefantti, Koivun oksan korealle ja Etana Elli, joka on meikäläiselle uuden sorttinen.

Sitten porhalsimme ihanaan lumimaisemaan. Laitoimme lumiukon. Porkkana nenäksi. Ja muovasimme lumilyhdyn kynttilöineen. Sytytimme kynttilän. Keinuimme ja lapioimme vimmatusti. Sitten jo nälätti. Lihapullat ja perunamuusi. Minitomaatteja. Ja vettä. Keksi jälkiruuaksi.

Kokkasimme myös kaikenlaisia soppia Brion puuhellalla. Ja maiskuttelimme innokkaasti. Pikkuinen jo haukotteli, joten unten maille pariksi tunniksi.

Sinä aikana isomman kanssa askartelimme naamarin ja piirsimme tulipaloja, joita innokkasti sammuttelin. Esikoinen tykkäsi piirrellä savupiippuja ja savuja.

Muovailuluvahaa molemmat rakastavat. Teimme,kun pikkuinen heräsi tyytyväisenä, laivoja, lintuja, käärmeitä ja krokotiileja. Sitten nappasimme viilit. Nam. Nam.

Jokunen pahvitähti ja joulukello syntyi mummin leikkamisien avulla. Hienoja kotiinviemisiä ikkunaan.

Sitten luin Minäkin haluan siskon, Astrid Lindgren - Ilon Wiklund. Esikoista kiinnostaa nyt, miten Petteri lyö pikkusiskoaan ja rikkoo teekannun eli miten tulla toimeen kiukunsa kanssa. Hieno kirja!

Sitten taas haalarit päälle ja pihalle. Tarkastimme naapureiden lumiukot ja linnan. Sytytimme uudelleen jo sammuneen lumilyhtymme. Lapioimme lunta vimmatusti. Oltiin tosi ahkeria immeisiä! Ja sitten jo isä hakikin!

Mummi alkoi jo väsähtää. Sekin HIENOA! Ihana päivä.

Loistava, hidas Jan Troellin Ikuistetut hetket

2008-11-21T22:37:00.000-08:00

Pitkästä aikaa sain tänä syksynä nähdä hyvän elokuvan. Aihe ei tietenkään tunnu mitenkään nostattavalta. Alkoholistivaimo lapsilaumansa kanssa. Tylsää arkea virkistävät vain miehen ryyppyputket, vieraissa käynnit ja väkivaltaisuus.

Eletään 1900-luvun arkea Tukholmassa. Mies löytää pestiä satamasta tai kalkkikaivokselta. Myös hevosajurina. Rahaa ei ole, mutta arpajaisvoitoksi saatu kamera luuraa piilossa piirongin pohjalla.

Pikku hiljaa nainen ottaa selvää valokuvan ottamisesta ja tekemisestä. Tutustuu myös herrasmieheen, joka tukee häntä.

Tämä sisäisessä maailmassa enimmäkseen tapahtuva hieno suhde kannattelee naista kestämään perhehelvetin. Antaa toivoa. Uskoa itseen, lahjakkuuteensa ja luovuuteensa.

Filmi tuntuu ajoittain hitaalta, vaikka juuri se kuuluu asiaan ja ajan henkeen. Ihania kuvia sen ajan rosoisistakin ihmisistä,kissasta, perhosesta, vesipisaroista ikkunassa ja maiseman loistavia väritäpliä.

Miten äärimmäisen tärkeää on juuri perheen äidin löytää oma juttunsa. Hän ei olekaan vain uhrautuva työjuhta, kivirekeä vetävä voimanainen.

Pidin myös erityisesti ihmisten kasvojen näppylöistä, kuvan tummuudesta. Ne tuntuivat virkistäviltä amerikkalaisten filmitähtien pakkelinaamojen ja kiiltokuvamaisemien jälkeen. Ja miten hienovaraisen taitavasti tämä suomalainen Maria Heiskanen näytteli!

Jos omaa juttua ei löydä, mitkä luovuudet ja lahjat jäävät käyttämättä. Itseltä ja muilta. Ihan turhaan.

VIISI UPEISTA UPEINTA

2008-11-18T21:17:00.000-08:00

Tapasimme eilen päivällä. Me viisi upeista upeinta. Söimme hyvin, otimme kuohuvaa ja ja hieman viiniäkin. Joku Pommacia.

Tunnelma leijui välittömän hulppena. Kuplikin. Surtiin yhdessä. Niin syvältä elämä oli kourinut joitakin meistä. Tavallaan kaikkia. Mutta antanut roppakaupalla elämän höyhenenkevyitä sointuja. Ilon helmiä.

Siitä on 40 kokonaista vuotta, kun valmistuimme sairaanhoitajiksi. Tuntui mahtavalta silloin valmistua ammattiin, hiuksissa valkoiset kovat päähineet. Oliko ne hilkkoja vai mitä? Visiona suuri tuntematon. Sinisilmäinen tulevaisuus.

Miten maailma silloin väreili mahdollisuuksia, seikkailuja ja unelmia! Ja energiaa piisasi! Bailattiin, jauhettiin tentteihin, herättiin aamuisin pörräämään eri sairailoihin.Itse asiassa potkua piisaa vielä.

Olemme kaikki eläkeläisiä; ei tavattu illalla jossain yökerhon uumenissa. Voimme jo päättää, mitä haluamme - ja mitä emme.

Jostakin jokaisen on ollut pakko luopua. Muutamista läheisistä . Rakkaista. Mutta kaiken kaikkiaan kukaan ei vielä tarvitse rollaaattoria tai kävelykeppiä.
Vielä suonista löytyy virtaa. Vielä mielessä hulvattomat muistot.

UUSI OVI JA ALKU

2008-11-15T05:04:00.000-08:00

Kun tänän ajoin vesisateessa, pää vielä unihuminassa, mökille, äkkiä tuli päähäni ajatus: ei enää ikinä MUIDEN SYYTTELYÄ! On tehtävä PÄÄTÖS IHAN NYT. Avattava ovi uuteen.

Miten helppoa onkaan ollut yhä uudelleen palata raskaisiin, ikivanhoihin, ylikaluttuihin tapahtumiin. Miettiä "kurjaa lapsuutta". Olihan se mukavakin. Pohtia toisten idioottimaista käytöstä. Omakin on pönttöä. Sylkeä suustaan katkeroa ja jauhaa myllynkiviä ikuisesti amen. Minne jäi kaikki hullunkuriset ja iloiset muistot?

En halua "sellaista synkkää elämää". Haluan valoa, iloa, nauruakin. Veljeni ihmetteli, että nauroin tänään pari kertaa. Kuulemma en ole tehnyt sellaista aikoihin.

Panin maalla kaivon kannen päälle laattakiven, ettei päästäiset sinne mitenkään pyöröaukosta livahtaisi. Tyhjensin venettä. Kuitenkaan sen kääntö kumolleen , talviteloille, ei yksin onnistunut.

Istutin tammen taimen mökin pihaan, jos vaikka alkaisi elää. Ja kasvaakin. Katsoin kosteaa vetistä marrasmaisemaa. Tämä on pesäni. Ikioma kotikoloni. Juureni. Jeees!

Vein vanhempieni ja veljeni haudalle sinisiä kanervia ja kynttilät. Havuja siellä runsaasti olikin. Kynttilät jäivät tuikkimaan harmaassa tihkusateessa.

Vein 60 v veljelleni valkoisia ruusuja. Hän ei ole vielä osannut päättää, milloin saan juhlia sankarin kanssa. Pian asia toki selviää.

Tuntui hyvältä rupatella kuulumisia I:n ja R:n kanssa. Viheltelin kotiin ajaessa.

Tosin en osaa viheltää. Oikeastaan suhisen.

MYRSKYN JÄLKEEN

2008-11-11T21:43:00.000-08:00

Pari päivää on satanut kaatamalla ja myrskynnyt. Tutuilla meni sähkötkin pääkaupunkiseudun läheisyydessä. Pitää meikäläisen pikaisesti käydä mökillä tsekkaamassa tilanne. Eli onko puiden rungot vielä topakasti pystyssä.

Vesi puhdistaa, niin sielun kuin kropan ja metsät. Mitä jatkuvaa pesua äsken näkemässäni Tuntemattomassa sotilaassa oli. Tappamisen, pahuuden pesua. Vaikka vihan ja koston siemeniä meissä kaikissa on. Ja luuraa. Vaikkemme ajattelisi niin olevan.

Nyt pitäisi kuitenkin tehdä pitkään muhineet hommat. Pestä kaksi kattolamppua. Ja lopulta saada aikaiseksi multa- ja laattahommat. Pian voi pakastaa, ja silloin lapiohommat jäävät hoitamatta.

Toisaalta tuntuu mukavaa tämä hämärän aika. Puuhastella kotona kaikessa rauhassa, liimata valokuvia, selailla joutavia matkaoppaita. Suunnitella leffaa ja cappucinoa.

Ihan tavallista arkea.

Pientä visiittiä

2008-11-09T01:16:00.000-08:00

Sain pikkuisen kylään ja upean tyttäreni. Pikkuinen on neljä ja puoli kuukautta. Hän nyt katsoo meikäläistä oudoksuen. Kuka tuo mummo on?

Olemme taas nähneet liian harvoin. Pikkuinen ei tunne toviin minua, vaikka vähitellen taas tottuu. Vähän virnistääkin.

Hänen jalkansa ravaavat, potkailelevat jatkuvasti. Kuin joku hevonen niittokoneessa. Hän osaa tarttua helistimeen. Ja heiluttaa ja liikuttaa. Saada aikaiseksi ääniä.

Hän osaa kuolata ja imeä tisusta maitoa. Ja kakata ja pissata myös.

Ja miten ihanasti hän hymyilee. Paremmin kuin Paul Newman tai Gary Cooper.

Olen myyty.

LAPSEN KUOLINPÄIVÄNÄ

2008-11-07T06:09:00.000-08:00

Kävin aamulla kirjastossa ja pikkaisen sapuskaa ostamassa. Sitten kotiin, jossa hommat odotti. Äkkiä tajusin , että olen kuoleman väsynyt. Olenko koskaan tuntenut itseäni näin nääntyneeksi. Jos olisin kiiski, en jaksaisi pientäkään evää liikauttaa.

Mistä on kysymys? Mihin tämä liittyy? No tuleehan niitä väsymyksiä, ja ne menee ohi. Olo kuitenkin on tänään ollut sitä luokkaa: kannan hartiollani Empaire state buildingiä.

Mikä päivä tänään on? Perjantai. Ei paineita. Ei tarvitse porhaltaa minnekään, ellei halua.

Mitä ruumiini haluaa kertoa? Uupumus on.. Niin juuri 7.11 tulee kolme vuotta täyteen poikani äkillisestä kuolemasta. Sairaudesta, jota emme huomanneet.

Onko siitä jo kolme vuotta? Aluksi olin vain turta ja tunnoton. Yritin vain elää aamusta iltaan. Rutiinia. Selkärankaa. Ajatukset, tunteet panssaroituina. Pikku hetkestä toiseen.

Sitten tuli suremisen, miettimisen, itsesyyttelyn aika. Jospa olisin tehnyt. Kunpa en olisi ohittanut. Rumpu löi. Pallea vinkui.

Nyt tunnen kaipausta, muistan yhä enemmän hyvää, kaunista, seesteistä. Näinhän meidän perheelle piti käydä. Haistelen metsän syvää hyvyyttä.

Piipahdin iltapäivästä pojan haudalla. Ostin ison valkoisen ruusun. Ja sytytin kynttilän. Et ole kaukana. Nyökkäät hyväksyvästi. Olet kanssamme.

NIIN VARMAA

2008-11-05T06:47:00.000-08:00

Niin varmaa on, että tämä päivä punaisena painuu mailleen.

Ja kuukin on noussut. Alkaa pimetä.

Tälle päivälle on mahtunut kaikkea sopivasti. Olen kiitollinen.

Kaamea räkätauti päätti tehdä liikkeen. Poistui ja tilalle sain selkäkivun. Elämä on rikasta.

Ilmeisesti en jaksa kantaa taakkoja, jotka katson omikseni.

Kävin hakemassa pankista uuden visakortin, joka ei ollut tullut. Turha reissu.

Suunnittelin lapiohommia pläntilläni. Ei asia edennyt suunnittelua edemmäksi.

Otin vanhoja valokuvia esille liimaamista varten. Valtava läjä! Liimapuikko onkin kuivunut. Pitää hankkia uusi huomenna.

Suunnittelen superkorttia veljeni jymyjuhliin lähiaikoina. Idea muhii täyttä vauhtia mietintämyssyssä.

Kohta olen kurvaamassa teatteriin. On mukava lähteä!

Varminta on, että uusi päivä nousee. Kun yö on nukuttu ja ohi.

KAAMEAN FLUNSSAN KOURISSA

2008-11-04T02:57:00.000-08:00

Kaamea päänsärky jyllää. Yölläkin kömmin pässinpökkimissä villasukissani, muuten palelin älyttömästi, keittämään lisää kuumaa mehu. Samantapaista sain Hämeenlinnan lähellä retkeilymajalla. Silloinkin elämä parani. Kun hiessä paahtoi ylös ja alas mäkiä. Kilometrin mäenkin.

Voi kun olivat ihania aikoja. Ja miten lumi kimmelsi lumihangissa. Nykyisin ei ollenkaan , ei edes kunnolla häikäise.

Välillä pistän nuhatippoja. Sujautan suuhuni vatsaystävällisen Disperin tabletin. Ja näen unia. Nyt kun mietin, en ole sairastellutkaan pitkiin aikoihin. Kuukausiin. Mitä nyt alakuloja tulee ja menee. Niiden kanssa jo osaan elää.

Piipahdin aamupäivällä ruokaostoksilla poikkeuksellisesti citymarketissa. Kysyin mm. vihannesosastolla inkivääriä: luonnon antibiottia. Löytyihän se. Nuori tyttö kertoi myös hauduttaneensa limen lehtiä. Ja parani. Otin varmuudeksi myös niitä. Mutta inkivääriin oikeasti uskon!!! Takaraivoni tuntuu erilaiselta. Jyskytys on poissa.

Jos jaksan katson videoita tai telkaa. Muuten vain löhöän vällyjen alla. Oikeastaan en ole koskaan osannut levätä. Olen kammottava vastuunkantaja. Maailmahan romahtaa, jos en yritä vimmatusti. Touhuan kuin Raamatun Martta. Kuitenkin haluaisin olla eteerinen , runotyttö Maria.

Lauantai-iltana piipahdin katsomassa leffaa. Olen lapsesta lähtien rakastanut elokuvissa käyntejä. Afkanistanin maisemat ja kunnon juoni. Leijapoika. Ihana filmi.

Rakkautta, kateutta,salaisuuksia, vääriä tulkintoja. Karua maisemaa, toreja, ihmisvilinää. Sain potkua ja eloa pitkäksi aikaa.

Sairastaessaan ihminen valuu pienen vauvan tasolle. Sallii itselleen kunnon pysähdyksen. Ja äkkiä hän osaa uusia asioita. Näkökulmia. Peruuttaessaan saa kummasti voimia. Eikö?

ELOKUVA NIMELTÄ MAMMA MIA

2008-10-31T02:56:00.000-07:00

Piipahdin eilen pitkästä aikaa leffassa. Paikka oli Vantaan upouusi Flamingo. Miten ihanat punaiset penkit ja lähes tyhjä sali.

En nimittäin tykkää kun vieressä joku rapistele karkkipussejaan tai epäkohteliaasti selostaa juonta ja näkemyksiään.

Sattui vielä viiden euron iltapäivä. Yhdellä eurolla otin lisukkeeksi 5 lakupököä. Yes!!

Valtaisan vauhdikas elokuva! Ei perässä pysynyt. Elettiin ihanissa Kreikan saariston maisemissa. Meryl Streep oli yli viisikymppinen sinkkunainen, joka hoiti pensionaatin tapaista yritystä. Tytär , jonka isästä ei oikein mitään tiedetty, oli menossa naimisiin.

Aivan ihanat Abban tutut kappaleet, joita tiiviisti laulettiin, tanssittiin, hauskuutettiin huumorilla. Ja äidille vielä miesehdokkaitakin.

Loppupuolella Streep vetäisi niin valtaisalla taidolla ja intesiteetillä mielettömän laulun, en muista nimeä .. kyyneleet alkoivat valua. Eivätkä loppuneet ihan heti.

Tuli harvinaisen hyvä mieli, energiaa vauhdeista, väreistä, elämästä yleensä. Eihän se mene niinkuin ajattelee. Silti ihan ok.

PYHÄINPÄIVÄN AIKAAN

2008-10-30T00:48:00.000-07:00

Pian on vuoden pimein aika. Ei näy omat eikä muiden virheet. Voi kelliä vällyjen alla, juoda kuumaa juomaa, lukea dekkareita tai rakkausromskuja. Laiskotella. Ja olla vain.

Pidän kuitenkin tärkeänä pysyähtyä edes joskus. Katsoa ympärille, eteen ja taakse. Miettiä omaa elämän kaarta. Minä pieni tyttö, aikuinen nainen, mummi. Kasvanko viisaaksi koskaan?

Sytyttää kynttilä poikani haudalle. Ja isän. Äidin. Veljen. Miettiä heidän elämän kaartaan. Iloja ja suruja. Yksinäisyyttä.

Punnita tarkkaan, mikä on tärkeää. Mikä taas ei ollenkaan. On niin paljon vain höttöistä roskaa.

Kun silloin tällöin katsoo negatiivisten lasien takaa, näkee vain epäonnistumiset, surun taakat, pelot. Ja yksinäisyyden. Olen lapsuudesta lähtien paljolti pyrkinyt selviämään yksin.

Tiedän, ettemme ole yksin. Minullakin on suuri onni, että ympärilläni on kunnon joukko kantamassa taakkojani. Tietoisuus siitä auttaa heti.

Tänä vuonna 2008 maailma tuntuu yhtä sotkuiselta kuin ennen. Kaaosta, sovintoja, kaaosta. Mutta kuitenkin, miten kaunis maailma on! Miten runsaasti aiheita nauttia helmistä. Olivatpa ne kuvataidetta, musiikkia, teatteria ja iki-ihanaa luontoa. Merta, vuoria, rotkoja. Sateenkaaria ja auringonlaskuja. Etanoita, perhosia, toukkia. Ja huomenna taas uusi auringonnousu.

HYVÄÄ OLOA IHAN KAIKILLE PYHÄINPÄIVÄÄN!

VISIITILLÄ

2008-10-28T22:38:00.000-07:00

Meikäläinen oli kutsuttu kylään itä-Helsinkiin. Luulin, että nautitaan pikaiset kahvit ja kerrotaan viimeiset tuntemukset.

Sapuskaa kärrättiin pöytään pilvin pimein. Ihania herkkuja, pitsoja, piiraita, tönkkösuolattua muikkuakin. Ihan kodin isäntäkin oli paikalla.

Heillä oli suoritettu melkein täydellinen kodin uudelleen muokkaus. Ei ketään hienoa, kallista sisustusneuvojaa, vaan ihan itse puntaroitua, valittua. Tyylikästä.

Elämän mukanaan tuomat tavaratkin olivat löytäneet kätevät säilytystilansa. Oli viihtyisää. Ja tunnelma katossa.

Siinä aika vierähtikin hups vaan., kun saimme raskaat ja keveät tunnelmamme jaettua, näkökulmat oikaistua.

Lämmin kiitos emännälle ja isännälle. Ihan kaikesta.

VELJENI KÄLKKÄ 60 VUOTTA

2008-10-27T13:06:00.000-07:00

Minulla on enää yksi veli. Kälkkä. Hän täytti 21.10.2008

60 kokonaista vuotta.

Kaikenlaista olemme yhdessä ja yksin kokeneet. Iloja ja surujakin. Mutta selvinneet sisulla. Suonissa kun on Karjalaa ja Härmää.

Hän on kelpo HÄRMÄN ÄIJÄ ja minä höpsähtänyt mummeli. Miten ihanat luonnonkiharat kutrit hänellä lapsena oli. Minulla taas piikkisuora polkka.

Yhdessä olemme tehneet tuhannet työleirit ja talkoot. Keränneet selkä väärinä mustikoita ja puolukoita. Joskus karvalaukkujakin.

Kiusanneet toisiamme ja kiukutelleet. Kutitelleetkin. Kannelleet toisista vanhemmille.

Soutaneet verkkoja ja peranneet kaloja. Ravustaneet. Käyneet kellarissa , vieneet roskasankoa. Tehneet marjamaitoa ja kaapineet kakkutaikinan jämiä kulhoista.

Käyneet rekkarilla kuumalla mehulla. Etsineet suksia, luistimia, monoja ja polkupyöriä.

Uineet ja saunoneet kymmeniä kertoja illassa. Ja kuunnelleet Lauantain toivottuja levyjä. Ja Beatlesia ym.

Polkeneet jalkaa ja istuneet sukujuhlissa. Menneet karkuun selkäsaunoja. Käyneet reput selässä harmaan kalpeina koulua.

Ja tuhat kertaa pelanneet erilaisia pelejä: pelikorteilla, krokettia, lentopalloa, sulkkista, pingistä ja polttopalloa.

Haukuttu toisiamme, mutta kumminkin tykätty.

ONNEA KÄLKKÄ KUOMASENI!
JA
MATKA
UTELIAANA JATKUU

JÄÄMMEKÖ PAITSI?

2008-10-27T02:16:00.000-07:00

Sain lainaksi juuri kirjastosta tilaamani kirjan Rakel Liehu Täysi ruukullinen. Koskettaa sieluni kannelta jo heti alusta lähtien.

"Varjoniko osasi tien

tälle valoa vapisevalle rannalle?"

tai tämä ihanuus:

"Herkeämättä

puhun valosta.

Miten se ainoa,

ei valikoi.

Miten sitä ainoaa

ei voi tuhota.

Sukupolvet olen katsonut ihmisten kärsimystä:

se on kuin vedenpinta.

Vasta sen äärellä

he häikäistyen

näkevät."

Meikäläisellä on nyt se vaihe, etten oikein jaksa keskittyä proosaan. Kuitenkin runot kolahtavat.

Mukavaa arkea. Maanantaita!

PIHLAJANMARJAPURPPURAA HARMAUTEEN

2008-10-25T22:20:00.000-07:00

Kelloja on jälleen siirretty. Muutaman kellon viisarin siirrot vielä puuttuu. Mutta tämä aamu tuntuu mielettömän harmaalta. Kurjalta oikeastaan. Eilen illalla makasin sohvalla ja katsoin Ernst Heminway-ohjelmaa. Silmät lurpsahteli vähän väliä. Puhki tämä tyttö!

Äänestämään kyllä painelen aamupäivästä. Tietty, ja aina naista. Naiset näkee maailman eri tavalla kuin ukon köriläät.

Tuulee vinhasti. Jos purjehtisin merellä, keikkuisin kuin hullu korkki. Tasapainoaisti totaalisesti katoaisi. Samoin on meikäläisellä kellon siirron kanssa. Uuteen rytmiin totutteluun menee ainakin viikko!

Viime päivinä ikkunasta olen nähnyt kymmeniä rastaita ja tilhiä. Keittiöstä suora näköyhteys suureen pihlajaan, jossa tököttää vielä muutama marjakin. (Ei yhtään lehteä. ) Suurin osa niistä jo makaa paksuna mattona maassa. Kuin verta. kuin punaista, pehmeää samettia. Väri tuo suuhuni jotain makeaa, pehmeää. Hieman kirpeää puolukkaakin.

Myrskystä olen toki aina pitänyt. Vauhdista. Muutoksesta. Kivettyä suolapatsaaksi. Kamalaa. Pienkin liike antaa potkua, rytmiä.

Ja kaikki värit tuovat elämän arkeen pikanttia maustetta. Jotta pimeyden ja aika ajoin tylsän arjen kaskeltä voisi poimia pikku aarteita. Onnen välähdyksiä.

KEIKKUMASSA KIRJAMESSUILLA

2008-10-25T08:48:00.000-07:00

Porhalsin aamulla kirjamessuille. Kuvittelin kello 10. olevani ajoissa. Ei ryysistä. Erehdyin. Poppoota oli liikenteessä pilvin pimein. Kyynärpäät ojossa.

Tein kovassa tuulessa sosiaalista havainnointia. Tuulaliina Varis saapui tupakalle sisävaatteissaan. Ja paleli. Riku Korhonen tupakoi myös posket lommolla ja krapulaisen näköisenä. Jörn Donner laahusti köyrynä,varjona. Ikä on tehnyt tepposet!

Huomasin iäkkäät identtiset kaksoset, naisia tietty. Molemmilla leopardijakut. Toisella lyhyt, toisella pitkä. Aivan samaa printtiä! Miten moneen junaan meitä immeisiä on. Ja miten nuoret pukeutuvat rohkeasti ja provosoivasti. Tykkään!

Kuuntelimme kaverini kanssa Erkki Tuomiojaa, Heidi Hautalaa, Juhani Suomea, Jörn Donneria. Tämä virkistyi puhuessaan. Ja edelleen paksujen huulien välistä työntyi kuin työntyikin esiin kieli. Miten työteliäs mies! Uskomaton!

Vilahti myös Sofi Oksanen, Puhdistuskirja kiinostaa, Juha Itkonen, Mark Levengood, Laura Ruohonen, Jari Tervo. Siellä ihan sivistyi itsestään. Viime aikoina nimittäin alitajuntani on seikkaillut ulkoavaruudessa. En oikein jaksa keskittyä mihinkään. Odottelen aikaa parempaa.

Ja pukinkonttiinkin ostin kolme kirjaa. Ellen innostu vohkimaan yhtä itselleni. Runoja.

Kyllähän ihmistungoksessa väsyy. Sitä saa, mutta tavallaan antaa. Kahvilla piipahdettiin ja munasillivoileipäkin maistui ihanalta. Mutta dementia hyökkäsi. Muovikassit unohtui pöytänurkkaan. Sitten taas sai leikkiä Sherlock Holmesia. Jospa etsimämme vaikka löytyisi. Ja yes!! Mainoksia pullottava kassi tökötti paikoillaan. Jippii hurraa!

Eräs erään runo

2008-10-23T22:42:00.000-07:00

Onni, kerro minulle,

jos tulet, mistä minä

sinut tunnen?

Onko sinulla ruusu korvan takana?

Silmissä kolme valtamerta, huulilla

kuuden kevään linnut ja naurulle tuoksuvat tuulet?

Onni, jos minä nukun, herätä minut,

ravistele tyhjäksi minun surujeni pähkinäpuu.

Onni, kun se saapuu se kantaa suurta säkkiä sylissään.

Siihen se minun murheeni kätkee kaikki, virran

vietäväksi heittää.

----------------------------

Tommy Tabermann.

Näitä mielessä tänään perjantaiaamuna. Mukavaa päivää meille kaikille!

KOIRAYSTÄVÄN IKÄVÄ

2008-10-22T21:20:00.000-07:00

Aika ajoin tulee pakahduttava olo. Yksinäisyys. Kun vieressä ei ole ketään.

Ei kukaan tuhise tai kuorsaa.

Kuka lähtisi kanssani lenkille? Mieluusti ja silloinkin kun minulle sopii.

Kuka kyhnyttäisi vieressäni? Tuntuisi pehmeältä.

Ja leikkisi tämän ikäisen kanssa.

Ja meillä olisi yhteinen visio. Päämäärä.

Jään odottamaan.

KUKA KYNNYSMATTONA?

2008-10-22T09:36:00.000-07:00

Kynnysmatto- tyyppi voi olla kaunis, älykäs, hienoa sukua, työläisperheestä, akateemisen loppututkinnon suorittanut.

Joskus käy pieni, valvomaton hetki, ja olet kynnysmatto. Poljettu, vapiseva sellainen.

Bussissa voi joku kiukkuinen kanssamatkustaja kelle tahansa murjaista jotain tylsää. Joku joka on julistautunut ja sitoutunut ylemmyyteen. Vaadin ja saan!

Vaatimusten kohteeksi jää usein pieni lapsi. Eihän hän osaa puolustautua. Löytää sanoja. Murjaista takaisin. Lapsena kauppajonoissa odottelin puolikin tuntia, kun kyynärpäärouvat etuilivat. Tai joku hidasliikkeinen invalidi, vanhus , kehitysvammainen, köyhästi pukeutunut. Anna paikkasi salamana minulle! Miten nyt lapsi istuu? Huonosti kasvatettu tietty.

Orjat, palvelijat, huonosti palkatut tehkööt likaisen ja näännyttävän työn. Ei tämä maailma ole ollenkaan oikeudenmukainen. Ikinä. Kurja tyyppi ansaitsee lisää kurjuutta.

Olen monen huomannut ihmisen suhtautuvan raa`asti esimerkiksi alkoholisteihin ja narkomaaneihin. Ovat muka itse heittäneet elämänsä lössiksi. Laiskottelevat. Eivät viitsi mitään. Pistäis laittaa ne autiolle saarelle, vankilaan. Tekemään työtä. Itselläni on tuntuma, että monet tämän tyyppiset sairaat ovat vuosikausia kestäneet hirvittävää kauhua. Ja heitä vain lyödään yhä uudelleen.

Miltä tuntuisi aamulla kaameassa vapinatilassa kerjätä lanttia ohikulkijoilta. Ottaa vastaan kylmät , armottomat katseet. Ja ohikulkevat kenkien agressiiviset kopinat. Päässä huippaa, eikä itsetuntoa ole näkynyt vuosikausiin.

Perheissä, kouluissa, työpaikoilla löytyy runsaasti syntipukki-kynnysmattoja. Heissä on aina vika. Jos jotain kolahtaa, siellä paha.. Ovat pellejä ja mokaajia. Me muut olemme parempia. He eivät pääse superjoukkoomme!

Toki jotkut omivatkin syntipukin roolin. Eivät he muuta osaa. Ehkä he ovat jo lapsena ylikäveltyjä, lannistettuja. Myös paremmista perheistä. He luulevat ansaitsevansa vain surkeinta.

Me emme voi koskaan tulevaisuudesta sanoa varmaa. Kuka tahansa meistä voi ajautua kammottavaan , onttoon kuiluun. Heittääkö meitä joku silloin ensimmäisellä kivellä?

MITÄ JOS PESISI TOISEN JALAT

2008-10-21T06:46:00.000-07:00

Käpylän kirkko on siitä erikoinen, että sen alttarikupoli mollottaa oranssin punaisena. Kaunis vihreä lehvä, posliinikukan tapainen, nousee kauniisti ylöspäin taivaan suuntaan. Ja valkoinen , rauhan, kyyhky laskeutuu alas meidän ihmisten avuksi. Kirkosta tykkään senkin takia, että on tilaa hengittää ja kuunnella.

Aluksi vierastin tuota aamuruskon väriä ja voimaa. Se melkein tukahdutti.

Valitsin sunnuntaijumalan palveluksen paikan koesaarnan takia. Muistan koulussa kokemani kauhun tunteet ennen esitelmää. En selviydy. Koskaan! Ja tietty selviydyin.

Niin selviytyi nuori, lyhyttukkainen nainenkin. Nasevaa tekstiä nykymaailman pahuudesta ja kostosta. Ja toisaalta meidän pitää antaa anteeksi ei seitsemän kertaa, vaan seisemän kertaa seitsemän. Jutun idea ja ydin onkin siinä, että saamme anteeksi omat kurjat tekomme vain, jos annamme anteeksi niille ronteille, jotka loukkasivat meitä.

Oikealla puolella lähellä katon rajaa on kermanvärinen, pyöreä reliefi. Siinä kaapupukuinen pesee toisen kaapupukuisen jalkoja. Mitä olisi laskeutua maan matoseksi ja pestä toisen jalat?

Olisiko ne jalat hikiset, haisevat, känsäiset, rupiset, niissä oli ehkä ihottumaa, rakkuloita. Olisiko liikavarpaita, vinoon kääntyneitä luita. Epämuodostumia. Vai taas superhienosti hoidetut, lakatut, tuoksurasvatut, vitivalkoiset kuin teini-ikäiset sutjakkaat menopelit. Suoraan missikilpailuista.

Mutta jos pitäisi mennä kontalleen, nöyrtyä, ehkä polviin sattuukin. Näyttää alemmuutensa. Pienuutensa. Nöyryytensä.

Onko nykyihmisellä enää nöyrää palveluhalua? Ilman, että käsi ojossa pyydettäisi euroja juomarahoiksi. Aina vastapalvelus palvelun tilalle. Ihan vain hyvyydestä. Ja lahjaksi.

KANTO TAKAPIHALLA

2008-10-19T21:51:00.000-07:00

Takapihallani on kanto. Se on virunut paikoillaan jo vuosia. En ole mitenkään kiinnittänyt siihen huomiota. Olkoot. Niin moni muukin asia on rempallaan. Komerot sekaisin, kirjahyllyt täynnä turhaa.

Nyt on tullut ajankohtaiseksi tonkia juuriani. Irroitella turhat, löytää tärkeä. Ydin.

Toisen pienemmän kannon sain jo irti. Käytin vain lapiota apunani. Ihana syyshortensia muinoin.

Mutta tämä jättikataja on toista maata. Se aikoinaan talvella lumimyrskyssä kolahti ja kaatui rivarikattoni päälle, mikä ei vaurioitunut. Kooltaan se pihkapuu ylsi ehkä viiteen metriin.

Avukseni landelta kaappasin rautakangen. Lapio kolahti koko ajan pohjakallioon. Eipä ole katajaparalla ollut paljonkaan multaa ja elintilaa. Tukahtui "baby" varmaan.

Kanki ja lapio sekä meikäläisen ruisvoima ei ole viedä saanut paljon aikaiseksi. Kanto möllöttää edellään paikoillaan. Väsymys ja hiki vaihtelevat.

Naapuri kertoi, että tulevalla viikolla saapuu kannonjyrsijä koneineen taloyhtiöömme. Jollen saa juurakkoa irti siihen mennessä, tyydyn moottorivaihtoehtoon. Maksaa 30 euroa!

Juuret ja juurien hakeminen on tosi tärkeää. Mistä olen peräisin? Ovatko juureni mädät? Vai täynnä energistä ydinmehua. Joka tapauksessa löytyy luurankojen kolinaa. Vai olisiko kanteleen soittoa?

OUTOA KATEUTTA!

2008-10-18T23:06:00.000-07:00

Minulla on kammottava vika. En osaa itkeä.

Kaivoin esille vanhan cd-levyn ja kuuntelen nyt innolla vanhojen itkuvirsien hyminää. Jotta itkisin.

Äidilläni oli sama vika. Ainoastaa tuulessa, pakkasella, ulkoilmassa saattavat vesipisarat lähteä valumaan. Se ei ollut itkua eikä juttuun liittynyt tunnetta. Surua.

Joskus, äärimmäisen harvoin, kun katselen jotain traagista, ikivanhaa rakkaustarinaa, saatan pirauttaa vähän. Voi kun kohtalo ei olisi ollut hävyttömän julma. Rakkaus olisi jatkunut täydellisenä ikuisesti. Amen.

Eikös olekin käynyt niin kummasti, että paras ystäväni vollottaa vuolaasti vähän väliä. Runsailla kyyneleillä. Pikku asioistakin mielestäni. Silloinkin kun ei pitäisi. Katselen vierestä kateellisena. Todellisuudessa hän itkeekin meidän kahden puolesta! Minä jatkan elämääni puutteen tilassa.

On erittäin vaarallista, jos ei osaa surra. Työstää suruaan. Tiedän sen. Oppivatko omat lapseni? Mutta mitä voin tehdä?

Kuuntelen tänä sunnuntaiaamuna itkuvirsiä. Jotta saisin langan päästä kiinni. Oppisin edes pikkuisen suremaan.

PÄIVÄKAHVILLA KORJAAMOLLA

2008-10-18T21:58:00.000-07:00

Olen ammoisina aikoina asunut Töölössä, joten tuttuja paikkoja ovat Stadion, kaupungin kasvitieteellinen rakennus, kisahalli jne. On oopperaa, meren lahtea, uutta ja enimmäkseen vanhaa rakennustaidetta. Luojan kiitos.

Tyttäreni ehdotti (vauvan kaa ) päiväkahveelle menoa Korjaamoon. Hieno ajatus. Tuttu näkymä entisen kotini kupeella. Antiikkinen ratikkahalli. Siellähän aiemmin ratikkoja säilytettiin, ehkä korjattiinkin.

Nyt Hesarissa näkee silloin tällöin ilmoituksia erilaisista musiikki - ja teatteritapahtumista Korjaamolla. Ihan korkealuokkaisia juttuja. Ymmärtääkseni.

Paikka on restauroitu viihtyisäksi, moderniksi rakenukseksi. Keskellä verhojen takana on näyttämö. Sekä sisääntuloaulassa kiva, kalliinpuoleinen taide-esinekauppa.

Otimme kahveet ja viinerit. Tilaa oli pilvin pimein. Lounaan tapaistakin olisi voinut ottaa. Verhojen takaa kuului kovaa, äkkinäistä musiikkia, rokkia kai. Vauva kuunteli vähän ihmeissään. Muttei itkenut. Tulevaa hevipolvea varmaan!

Itse pääasia oli kuitenkin vanhan ajan ratikat. Niihin pääsi sisällekin. Oli yläpaikka ihanan topakalle rahastajalle. Oli matkalippuja. Hieno idea kaiken kaikkiaan.

Let´s go!

ODOTUKSET KATOSSA

2008-10-18T03:47:00.000-07:00

Mitä kummaa me ihmiset toisilta oikein odotamme?

-ymmärrystä

-tilannetajua

- kuuntelua

-empatiaa.

Sitä enemmän, miten solmussa ja pallo hukaksissa oikein olemme, odotamme. Isää ja äitiä. Syliä. Pähkäillään epätoivon hetkellä, aivan kuin kaikki maailman möykkymurhe muuttuisi yhteiseksi. Tietty se hätä jaetaan! Tietty se tajuaa parista katseesta, missä mennään.

Mutta kun "ne" tulkinnat kulkee ihan eri sfääreissä. Toinen yläpilvissä vaaleanpunaisena, toinen taas, uhkaavana ukkosena.

Ja ne meidän juuremmekin on ihan eri malliset. Toisen suku voi olla kunnon maalaispoppoota, toisen taas teatraalista kaihokatseista aatelisukua, juuri lipsahtamassa syvään epätoivoon.

Miten paljon ihmiset ymmärtävät tunnekuohuja? Miehet ei ainakaan. Yleensä järki sanelee kaiken. Se mitä ei näy, jää käsittelemättä.

Me odotamme toisiltamme aivan liikaa. Sinkkuina ja parisuhteissa. Odotukset hyppää katosta ylös Jumalan luo. Taivaan sineen.

Mitä ihminen voi toiselle oikeasti antaa?

Hän voi kuunnella, ottaa vakavasti. Laittaa myös rajoja omille velloville unelmille. Toinen ymmärtää vain pienen osan ja aina tuottaa myös pettymyksen. Myös parisuhteessa.

Mutta tunteet aina näyttävät tien. Jos kertoo niiden tason ja voiman, toinen ei enää hapuile pimeässä. Hänkin näkee. Edes vähän.

Mutta maailmassa on niin paljon muuta..

ELÄMÄN KALLISARVOISIA TIMANTTEJA

2008-10-16T05:40:00.000-07:00

Kengässä hiertää hiekan murunen. Ilkeä ääni kirskahtaa korvaan. Epämiellyttävä maalin haju ryöppyää nenässämme. Ystävämme ei miellytä meitä. Kylmä käy hampaisiimme.

On niin paljon, mikä nikertää, nakertaa, potuttaa. Niiden kanssa vain on elettävä. Joten kuten.

Ystävä, huomaatko, kuinka

olemme rikkaita.

Meillä on ullakot täynnä

kalliita muistoja.

Meillä on kellarissa

aarteita kasoittain:

tuhannet elävät sanat

sinulta kerran sain.

Meillä on simpukoissa

kätköissä helmiä.

Yhdessä löydämme lahjat

arkemme keskellä.

Meillä on hiljaisuutta,

tuulien kuiskina,

meri ja koivu ja linnut,

hämärän valoa.

Teoksesta Jos jäisi yksi sana, Anna-Mari Kaskinen. Näitä tänään mietiskelen.

SYKSYN LUMOAVAT KYNTTILÄHÄMÄRÄT

2008-10-15T02:33:00.000-07:00

Illat on jo sysipimeät. Näkee kontrastin. Valon ja pimeyden.

Nyt on aika polttaa kynttilöitä ja juoda tsehovilaista teetä. Punnita vaakakupilla: mikä oikeastaan merkitsee. Mikä ei tipan tippaa hetkauta.

Komeron pohjalta nyt on aika kaivaa villasukat. Löytää ei pistävä huopa ja käpertyä sikiöasentoon.

Viime viikkoina olen myös haaveillut pienikokoisesta keinutuolista. Siinä vain liikahtelisi kuin vastasyntynyt kehdossa.

Ja äiti laulaisi

Levon hetki nyt lyö

jo joutuvi yö

pieni armaani mun, nuku laulelohon.

Siipi enkelin on,

luonas voittamaton.

Jonka suojaan sä saat

nähdä untesi maat.

Meniköhän oikein? Syysiltojen ehdottomiin kuuluu pino kirjoja. Dekkareita, roskaromaaneja, viihdyttäviä juttuja. Käden etäisyydelle myös namupussi tai pähkinöitä.

Jännää, ettei illan pimeydessä ei näy virheet. Ei isot tai pienet. On lupa laiskotella. Ja olla vain.

Lapsenmielinen Madrid

2008-10-13T22:26:00.000-07:00

Kohta on vuosi, kun piipahdin viileässä Madridissa. Aivan ihana kaupunki. Yksi lemppareistani! Espanjan manner on muutenkin alkanut meikäläistä viehättää. Ei ollenkaan ne täpötäydet aurinkorannat.

Jo itse kaupunki on kaikesta rikas. On taidetta : kolme jätti taidemuseota. Prado, Thyssen ja Arte Reina Sofia. Pullollaan mieletöntä taidetta. Modernia ja vanhempaa. Mitä vain haluat.

Kun joulukuun alussa olimme siellä liikkeellä, sattui juhlapyhien aika. Poppoota pilvin pimein. Piti ihan kiertää, jotta hotelliimme massojen takaa olisi päässyt.

Plaza Mayorin talvitorialue tarjoili matkamuistoja, sammallia, ja krääsää, jos sitä kaipasi. Punainen viehättävä alue.

Oikea paikka shoppailla taas oli El Cortes Ingles, mikä on suurin tavarataloketju Espanjan maassa. Jotain sieltä käteen liimautuikin. Kuvassa tavaratalon seinässä oleva valtava lasten liikkuva näyttämö. Koko kaupunkin lapsiperheet sinne sunnuntaina tälläytyivät.

Atochan aseman seutu jäi vahvasti mieleen. Paikalla tapahtui valtava pommiräjähdys, jossa kuoli lähemmäs sata ihmistä, jos oikein muistan. Nyt aseman sisusta oli entisöity paratiisiksi. Palmuja ja rehevää kasvullisuutta ja viehättäviä kahviloita.

Muuten kun sieltä matkustimme päiväksi Toledon kaupunkiin ( Superihana sekin) , kaikki matkustajien tavarat läpivalaistiin. Molempiin suuntiin. Kuten myös kaikissa taidemuseoissa. Paljon on opittu.

Mitä kaupungista jäi mieleen? Runsas tarjonta kaikkea ihanaa. Satoja vielä ihanampia kirkkoja. Lisäksi kaupungin ulkopuolella useampi päivämatkakohde. Shoppailijalle myös äärimmäisen antoisa city. Edullinenkin. Todella kiinnostavaa jäi vielä kokematta.

ÄRSYTTÄVÄ PINNALLISUUS

2008-10-13T20:33:00.000-07:00

Mitä naisten lehdet pullottaa? Tai miesten lehdet? Ulkonäköä, autoja, rahan sairasta mahtia.

Onko pieni ihminen mitään?

Ärsyttää hemmetisti valkoiset, kiillotetut ökyautot ja tyypit jotka letkein liikkein sinne liukuvat. Viesti: olen hieno, tärkeä, tavoiteltu. Tai runsaitten aitojen korujen kuorman alta pilkottava naisimmeinen. Kauneista kaunein ja epäaidoin kuori.

Entä köyhä, vaatimaton, maalainen Pihtiputaalta - miljoonien kilometrien etäisyydellä muodista, pätemisestä tai teeskentelystä?

Arvot heittää nykyaikana häränpyllyä. Mitä on toisen ihmisen kunnioittaminen käytännössä? Kuulemmeko, kuuntelemmeko naapuria? Edes ystävää? Otammeko vakavasti? Suru, tunteet. Nuolkoon jokainen kissa omat haavansa.

Rakasta itseäsi ja lähimmäistäsi. Näkyykö se huoliteltuna meikkeinä naamoillamme? Ilmeettöminä naamioina antiikin tapaan. On äärimmäisen vaikeaa mielestäni rakastaa itseään. Menestyneenä toki. Mutta hyväksyä kaikki ruvet, ilmavaivat, selluliitit, lattarinnat ja lihavuus? Minua ällöttää maailman turhanpäiväinen murhe ylipainosta. Eikö suurempi katastrofi ole kaikkialla vellova rakkaudettomuus. Välinpitämättömyys, kylmyys. Miten ohittaa vaikka anova, ahdistunut pultsari? Entä jos elämänkohtaloni olisi sama kuin hänellä?

Raihnaiset, invalidit, pienet sairastelijat, linkkajalat, vanhat tutisevat mummot ovat vain esteenä vauhdillemme. Pitää ehtiä, jotta ehtisi. Pika, kiito, suihku, turbo, salama, hösötys.

Ja kun vauhtiin on päästy, ei älytä tai osata pysähtyä. Ja sulatella. Monet sielunliikkeet tulevat sitten jälkireaktiona. Masennuksina, pettymyksinä. Pelkoina, väkivaltana. Ja fyysisinä tauteina. Minä en olekaan nopea kone. Vaan tavallinen Seitsemän veljeksen avuton hahmo. Räkineni, uhoamiseni. Akilleen kantapääni alkaa kipuilla. Tekee tenän.

Parhaaksi iloksi sanotaan vahingon iloa. Kun joku tärkeä matami piikkarikorkoineen kaatuu punaiselle matolle. Jos naapurin loistoautoon tulee lommo. Jos ärsyttävä duunikaveri ei pääse valtuustoon.

Emme todellakaan selviä haavoitta. Never. Toki voi näytellä, ettei mikään murhe meitä muserra tai hetkauta. Voi vihellellä ja kiristää kevyttä ravia.

Lopputulos taitaa osoittautua samaksi kuin Martti Lutherillakin: tässä olen enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon.

TASKUVARKAUKSISTA

2008-10-12T21:26:00.000-07:00

Varkaus on loukkaavaa. Se on toisen reviirille tuloa. Rajojen rikkomista.

Kaksi ystävätärtäni ryöstettiin viikon sisällä. Toinen törkeästi Metropolitan-oopperassa Nykissä. Toinen taas Tallinnassa. Kaikki kortit vietiin. Ja setelirahaa. Se tiesi pitkää odottelua poliisiasemoilla ja korttien pikaista kuoletusta. Eikä kysymys ollutkaan hiprakassa olosta tai yömyöhästä ( no ooopera kai ). Tallinnan voro oli nuori poika. Huumeetko kuvioissa?

Kolmas ystävättäreni ryöstettiin kaksi vuotta sitten myös Tallinnassa iltamyöhään. Asiaan liittyy pienen porukan 60-vuotisjuhlaillallinen. Shampanjaa ja snapsejakin. Kadulla tilanteen jälkeen kaapattiin salamannopeasti rajusti käsilaukku, Guccijäljitelmä muuten. Ilmeisesti mafia tietotoimistot viestittelevät kännyköillään tietoja eteenpäin.

Onko maailma paha? Onko se ollut aina? Mikä meissä on? Toki yksi syy on kansainvälinen rahallinen epätasa-arvo. Mutta epärehellisyyden tapa elää kulkee toisinaan suvuissa. Otetaan ns. rikkailta pois. Eihän se niitä hätkäytä, kun rahaa on paljon.

Mm Roomassa parikymmentä vuotta sitten turistipaikoilla temmelsi useita lapsilaumoja yhden aikuisen kanssa. Ja exmieheltäni siellä keskellä päivää lähti matkalippu. Aivan huomaamatta. Onneksi se oli Roomaan menolippu!

Itse olen jostain syystä ollut ylitarkka. Napolissa kerran piilotin visan tissiliivini sisuksiin. Mahdanko muutenkin olla yrmyn näköinen? Voroimmeiset pysyvät kaukana.

Onneksi vakuutusyhtiöt korvaavat nykyisin hyvin. Näin olen ymmärtänyt. Toki poliisilaitoksella pitää tehdä rikosilmoitus. Kaikennäköistä vaivaa on siedettävä ajokorttien ym. uudelleen järjestelyissä.

Ei Härmän mimmit tiedä rikollisuudesta mitään. Ei ainakaan 20-40 vuotta sitten. Kuka nyt viljavainioiden seassa ja suon silmäkkeissä rikkaita väijyisi. Maailma on muuttunut ja matkustus huimasti lisääntynyt. Mukautua vain pitäisi. Kylmän tehokkaasti.

Eikä ihminen ole paha. Heikko toki hän on. Me kaikki.

OJENNAN KUKKIA

2008-10-12T12:36:00.000-07:00

Ojennan kukkia kaikille urheille naisille, jotka oikeasti ovat sankareita.

Nyt ja sukupolvesta toiseen.

He ovat reippaasti käyneet toimeen, pakertaneet ja rakentaneet perheitä, elämäänsä.

Useimmiten heitä ei kukaan ole kiittänyt. Edes äitienpäivänä.

He ovat kasvattaneet lapsiaan usein yksin, henkisesti yksin.

Miten monet muut; naiset ja miehet ovat vähätelleet heidän panostaan.

He ovat Suomen toivo. Tulevaisuus.

Toivon urheille naiselle : kannusta ja kiitä itseäsi joka päivä. Jos muut ei osaa.

Paljon HULLUJA PÄIVIÄ

2008-10-09T22:28:00.000-07:00

Piipahdin toissa iltana katsastamassa Hulluilla päivillä Jumbossa. Kello läheni jo 21, joten ainakin siellä oli väljää.

Löysin videoboxeja: Mennyt maailma, Komisariot Frost, Morse ja Lynley. Sekä Midsommerin murhat.

Lisäksi kaappasin 5 paria 2.euron mustia sukkahousuja. Niitä kun vetäisen vauhdilla jalkaan ja samatien rikki. Miten osaankaan!

Ei karkkia. Ei yhtään suklaapatukkaa. Edes sukulakua.

Eikä yhtään huivia. Vuosien mittaan niitä on kertynyt kirpputoriksi asti. Ja kuitenkin tykkää vain viidestä.

Vuosi sitten löysin lennot Roomaan. Halpaa, helppoa ja niin iloa tuottavaa.

Nyt vain nautin ruskasta, ulkoilmasta. Ja arkipäivästä.

Murupojat kylässä

2008-10-08T23:21:00.000-07:00

Sain pojan vintiöt viideksi tunniksi kylään. Odotin mökästystä, autoriitoja, itkua ja pienehköä hammasten kiristystä.

Itse asiassa heräsin aamuun masennuksen maku kielellä. Mistä ihmeestä sekin putkahti? Miten nyt jaksan?

No problem. Mitä kummaa on tapahtumassa? Leikitään yhdessä, jaetaan leluja. Keinutaan sovussa pihalla vuorotellen. Äänet ei nousekaan ollenkaan ylös suihkareiden lentokaariin.

Aloitamme muovailuvahalla. Teemme hienoja laivoja, paatteja, veneitä. Istumaan yksi isompi ukkeli ja toinen pieni napero. Isin vene porhaltaa prrrr. Sitten tehdään toinen vene. Ja kolmas. Ja laituri. ja laituriin keppi pystyyn. Ettei vene katoa. Sitten tulee kaamea myrsky.

Ruokakin maistuu. Äidin tuomaa perunasoselaatikkoa,tomaattia, raejuustoa, leivän pala, vettä ja keksi jälkiruuaksi.

Pikkuinen käy säyseästi nukkumaan siniselle pikku sohvalle. Itse asiassa tyytyväisenä.

Isomman kaa vesivärimaalausten taiteilujen ja palapelin laitettuamme hoksasin, että vaikka kauppaa voisi leikkiä. Serkullani Iisalmessa oli 50-luvulla superiso varasto pullollaan kahvipaketteja, palasokeripakkauksia, jauhopusseja. Ja vaikka mitä ihanaa. Sisukset yleensä ilmaa. Olin nyrpeänä kateudesta. Fazerin sekalaisten karkkipaperit tietty rahana. Nyt leikkaamme uudet versiot joutopapereista.

Vuoron perään näyttelemme ostajaa ja myyjää. Ketsuppia, deodoranttia, hammastahnaa, keksejä. Ties mitä. Sullotaan kassiin. Maksetaan rahalla. Tietty.

Herättyään ja mehun ja jugurtin jälkeen pikkuinenkin haluaa myös ostaa. Kassiin sujautetaan ihanuuksia ja rahalla maksetaan. Jännää.

Hiekkatamineet päälle ja ulos. Näämme kurrea, naapurin säyseää pikku hauvaa, lentokoneita ja lintuja taivaan suunnassa. Kaksi kulunutta potkupalloa.

Esikoinen tekee mahtavia kakkuja äitinsä mallin mukaan. Ihania! Maiskuttelen onnellisena.

Minne lie kadonnut mummin alakulo? Pienten läheisyys ja touhut tuntuvat varsinaiselta vitamiinipommilta. Lämmin kiitos siitä.

LUKKO; LUKOSSA LUKKOON

2008-10-08T21:10:00.000-07:00

Lukkoni on mennyt huomaamatta vinoon. Mikä on vinossa? Minäkö?

Olen sama ihminen kuin aina. Tarvitsen raivoisan kipeästi rajan, muurin, lukon.

Minun alueelleni, huoneeseeni ei kenelläkään ole lupa tulla, jos en halua! Oma huone Virginia Woolfin tapaan.

Mutta jos ääntäni ei kukaan kuule. Ei ole ehkä osannut kuunnella.

Joskus joku voi tallustaa väkivalloin ylitseni. Tanssia tulevan hautani päällä. Joku rajaton maan matkaaja. Pahoista pahoin noitadiktaattori.

Silloin voi oppia pirullisen läksyn: tee pahaa itsellesi. Aina.

Paratiisia ei ole. Edes suurennuslasilla katsottuna. Raadollisuutta vain auttamattoman pitkinä jonoina.

Uskon vahvasti rakkauden lämpöön. Hyviin haltioihin. Hyvän hipaisuun. Iloon.

PÄHKÄILYÄ RISUKASASSA

2008-10-08T20:49:00.000-07:00

Välillä olo tuntuu kuin asuisi risukasassa. Pää täynnä vanhaa, ummehtuneelta haisevaa pölyä. Muinaisajan jäänteitä.

Eihän niin saa olla. Kaikki pitää näyttää hyvältä. Kiiltokuvaa, kiilloitettua, hopeakimmelyksen peittämää. On näyteltävä hoikkaa, menestyvää, rakastettua, lahjakasta..

Jokainen meistä toki salamannopeasti löytää punaisen langan ja hups vaan ratkaisee pulmat. Ongelmat leijuvat kuin pitsiharsopilvet taivaalla. Kiitävät vinhaan tahtiin ohi. Koskettamatta. Mitenkään tuntumatta.

Jos joskus käy niin, ettei kiireessä ehdikään ratkomaan pulman tapaisia, ne säilöytyvät. Muhivat siellä paineessa.

Sitten tulee kaunis päivä, jolloin tulee raja. Enää ei voi siirtää, paeta tai hyräillä Suklaasydän tinakuoret. Tai viuhasti hölkätä raikkaassa syyssäässä jättäen ne mustat muruset taakseen.

On pysähdyttävä. Räjähdettävä. Itkettävä pitkään - kaikki kuolleitten lehtien hajut. Se ihanasti auttaa. Hytkyä kunnes ruumis tulee rennoksi. Kimmoisaksi.

Risukasta löytyy aina hento kultainen varpu. Ensin sitä ei huomaa. Se nauttii piilossa olosta. Kuin pieni lapsi.

KEIKALLA VANHAINKODISSA

2008-10-06T20:45:00.000-07:00

Lupauduin sunnuntaina iltavuoroon. Vanhainkoti on tuttu , kuten duunikaverikin. Koulutettu lähihoitaja. Itse en ole enää sisar hento valkoinen. Joskus taisin olla.

Tunnelma on kiireinen. Paikat sotkuiset, ja hosumisen tunne leijuu ilmassa. Tututkin vanhukset puoli unessa. Yksi huutaa apua koko ajan. Syynä kun ei näe kelloa. Koko kesä ja nyt edelleen sijaisia sijaisten perään. Vastuunkantajat puuttuvat. Ja se todella tuntuu! Nytkin me molemmat olemme sijaisia. Konkareita toki. Onneksi.

Pikaraportissa kuulimme yhden vanhan rouvan olevan viimeisillään. (Niin sanotaan muuten kun juuri synnyttää). Ehkä saamme lisäpuuhaa. Tai sitten ei.

Laitamme suojahanskat käsiin, ja avaamme oven. Siellä hän makaa. Valkoisessa petissä. Kellertävän kalpeana. Ei reagoi puhutteluuni. Koitamme pulssia kädestä. Ei tunnu mitään, vaikka kokeilemme useammasta kohdasta. Siirrymme kaulalle. Ei sieltäkään. Tuntuu kuin rintakehä vielä liikkuisi. Ehkä tulkitsemme väärin. Oikea käsi on tosi kylmä. Vasemassa vielä lämpöä. Ne tuntuvat täysin veltoilta. kello 14.40

Katsomme silmiä. Hän on poissa. Enää ei tarvita kuumeen mittaamista, nestetankkausta, imulaitetta. Otamme yhteyttä vastaavaan sairaanhoitajaan, joka saapuu parinkymmenen minuutin kuluttua. Ja yhdessä toteamme kuoleman. Kuolinajaksi toteamme 14.40.

Monesti tulee tämänkin jälkeen hoitajalle tunne: tämä ei ole totta. Hän ei olekaan kuollut.

Jaamme muille vanhuksille päiväkahvit, lohduttemme eri syistä ahdistuneita. Juoksutamme mehua. Kuulemme huutoa yhden huoneen oven takaa. Hän huutaa usein. Eräs ihana omainen käy usein tervehtimässä äitiään. Nytkin on pukenut tämän lämpimästi ja vie pyörätuolissa ruskaa katsomaan. Mikä väriloisto ulkona. Tuulee kipakasti.

Nykyajan vanhuksilla on runsaasti pelkoja, käsittelemättömiä asioita lapsuudestaan, sodasta jne. Muinoin ei tiedetty ryhmäterapioista, vertaistukirymistä mitään. Surut, kauhut imeytyivät luihin ja ytimiin. Ja luutuivat jääksi.

Kolleega hakee exituspaketin (vainajan pakkkauksen) varastosta. Löydämme pesuvälineet. Sidomme sideharsoa vainajan pään ympärille, ettei hampaat törröttäisi. Hän on jättänyt meidät. Asetamme silmien päälle kostutetut, valkoiset laput. Riisumme hänen omat vaatteet pois. Pumpulipusero; vaippa pahasti tuhrussa. Haisee. Puhdistamme. Pesemme. Asetan ikkunan levälleen auki. Haju ei lähde.

Asetamme puhtaan vaipan. Tilannetta hieman hankaloittaa, kun toinen jalkaa on amputoitu. Otamme siteen siitä pois. Mustat tikit käyvät simään. Sitten kertakäyttökaapu. Vitivalkoisen. Yritämme muotoilla sen pintaan laskosristiä. Se on hankalaa, kun paperi palautuu aina entiselleen. Ojennamme hiussuortuvat parempaan asentoon. Etsimme muista tiloista kukkaa. Ei tahdo löytyä. Kaverini tuo lopulta pienen, vaaleanpunainen pelargonian oksan ja pari pientä lehteä. Asetamme sen hänen rinnalle. Hän näyttää tyyneltä. Ja kauniilta.

Vainajan jalkaan asetamme nimilapun: sosiaaliturvatunnus, syntymäaika, kuolinaika ja paikka. Toinen lappu myös vainajan kaavun rintaan; nämä tietty vasta sitten kun kuoleman lääkäri on todennut. Suihkutan huoneeseen runsaasti hajunpoistoainetta. Ulosteen haju löyhkää edelleen.

Päivystävä sairaanhoitaja on aiemmin soittanut lääkärin toteamaan kuoleman. Myös omaisille on tehty ilmoitus. He olivat toki tietoisia tilanteesta. Parin tunnin kuluttua, nuori lekurinainen saapuu farkuissaan. Vaalea tukka. Hoikka. Ja häipyy vainajan nähtyään kansliaan kirjoittamaan kuolintodistusta.

En tiedä, mitä hän kirjoittaa. Inkeri 86 vuotta. Oikea jalka äsken amputoitu kuolion takia. Saapunut viikko sitten Meilahdesta. Vatsa ei toimi. Kova kuume. Limainen. Viehättävä vanhus, kun kuukausi sitten hänet voimissaan näin. Oli pääsemässä leikkaukseen. Kantaa uljaasti kohtalonsa, ei edes valita kovia kipujaan.

Lukitsemme vainajan huoneen oven. Ja ryhdymme siirtämään vanhuksia ruokapöytiin. Monet pyörätuolissa, jotkut rollalla, jotkut kepin kanssa. Karjalan piirakkaa mikrossa lämmitettynä, sunnuntaipuuroa, makeahkoa. Omenaista. Maitoa, piimää, kotikaljaa. Syötämme kolmea. Yhdelle viemme aterian sänkyyn. Jaamme lääkkeet. Osalle jauhettuna.

Hotkaisemme itsekin jotain. Raikas kotikalja maistuu taivaalliselta. Sama, huutava naisvanhus vaatii palveluita koko ajan syödessämme. Ääni käy hermoon. Ja se jatkuu. Joskus vielä kotonakin. Tiskit koneeseen. Pöydät puhtaiksi. Ja osa vanhuksista jää olohuoneeseen telkan läheisyyteen. Jotkut sitä katsookin. Hyvin vähän heillä on kontaktia keskenään.

Sitten alkaa yöpuuhommat. Selässä alkaa jo tuntua nostot. Suurin osa hoidetaan kahdestaan. Alapesut, hampaiden puhdistus, yövaatteet ja paksut vaipat. Nosturia tarvitaan neljälle.

Tajusimme jo aiemmin, että kun hissi on rikki, se tietää lisähommaa. Paarit on haettava pitemmän kaavan kautta. Ensin alas hissillä A. Sitten kävelet keittiöhissille B , jolla menet tunnelikerrokseen ja haet paarit. Sama juttu takaisin ylöspäin. Kaveri kipaisee vanhainkotimme kappeliin katsomaan onko vainajien kylmäkaapissa tilaa. Eipä löydy. Siinä on tilaa vain kahdelle. Päivystävä sairaanhoitaja joutuu soittamaan Monoselle. Kaverit hakee tunnin kuluttua toisen vainajan pois kaupungin säilytystilaan , jolloin Inkerillemme löytyy paikka. Ehkä omaiset haluavat hänet nähdäkin. He hakevat joka tapauksessa henkilökohtaiset tavarat pian pois ja kuolintodistuksen.

Viemme vainajan kappeliin. Kirjaamme hänet vihkoon. Nostamme nostolakanalla toisille paareille ja kiskoja pitkin vieritämme hänet kylmään metallikaappiin. Ylempänä makaa tuttu, ihana Sanni. Läheinen vuosien mittaan. Niin kiltti, helppo ja hyväntuulisen kiitollinen. Puhdistamme paarit desinfiointiaineella ja viemme tunnelikerrokseen odottamaan.

Vielä kirjaamiset koneelle, parille yölääkkeet, aamupalakattaukset, lattioiden lakaisu. Valojen vähentäminen. Soittokellotkaan ei soi. Ihmeellistä. Kello on 21. On sunnuntai.

ILOISIIN KUULEMIIN JA NÄKEMIIN

2008-10-04T23:25:00.001-07:00

Piipahdin illalla kaupungin teatterissa Hesassa. Pasilan näyttämöllä. Musiikkifarssi on nimeltään Iloisiin kuulemiin ja näkemiin.

Tykkäsin etenkin ensimmäisen puoliajan tarjonnasta. Miten ihania 50-luvun vaatteita. Mietin jo: Tuollaisen takin, jossa valtava kaulus, haluan. Ja punaiset kengät. Sitten myös poliittisia tapahtumia, kuvia Urkista ja Kennedyistä, mainoksia. Niin supernostalgista. Kyyneleet valui. Iho meni kananlihalle.

Miten vahvoja, dynaamisia vanhan ajan kappaleita: Suklaasydän, Hopeinen kuu, Hetki lyö , Lumi teki enkelin eteiseen jne. Merja Larivaara ja Pertti Koivula mahtavia! Vuokko Hovatta ilmstyi, kun Larivaara katosi. Hänen kappaleensa eivät niin innostaneet. kai johtui jo uudisten mylläkästä. Aika 1990, tai 2000- luvulla ei niin innosta. Mitä ihanaa on nykymyllerryksissä?

Riitta Havukainen taas superhauska ylen kuuluttajana vanhanaikaisine juontoineen, ääntämisineen ja ruumiin kielineen. Seinän takana voi olla naapuri, joka työn, levon tai sairauden takia, voi tarvita hiljaisuutta.. Kuulemme aikamerkin. Lauantain toivotut levyt jne. Markussetä. Herra Adolf Grass Hampurista lomamatkalla jossain Pohjoissuomessa. Vaimonne vakavasti sairaana. Toistan..

Mikko Kivinen ohjasi komedian. Toisella puoliajalla voimat poppoolta mielestäni loppui. Samoin kaikki uudistukset lafkassa, varmaan aina, vesitti kaiken kivan ja huumorin. Uudistukset ovat tylsiä! Tapahtui lässähdys.

Hyvä nostalginen mieli jäi. Ihan hyräilyttää..

TOIMINTAA LAUANTAINA

2008-10-04T06:39:00.000-07:00

Olen käynyt lenkillä; kuvannut syysmaisemia.

Käynyt kirjastossa. Nappasin kolme ja tilasin yhden kirjan. Tutkinut prosyyreja, jotain jäi mieleenkin.

Jutellut. Pitänyt sylissä. Koeajanut autoa.

Pessyt pyykkiä. Latonut tiskikoneen. Lakannut kynsiä hopeanvärisiksi.

Lekotellut. Järjestellyt tavaroita entisille paikoilleen. Hassutellut lasten kaa. Laulanut lauluja. Nauttinut tästä päivästä. Tuntuu hyvältä TÄMÄ ELÄMÄ.

RUSKARETKELLÄ

2008-09-30T12:30:00.001-07:00

Jippii hurraa. On syksy. Fantastisia värejä. Ne täyttävät kaiken. Luuytimenkin. Varastoituvat ikisoluihin! Nauttikaamme!

MISSÄ HALUAT ISTUA?

2008-09-28T07:26:00.000-07:00

Kun olin lapsi, vanhemmat saivat valita parhaat paikat. Mummo, jos sitä oli, sai arvokkaana istua mustassa pitsikauluslenigissään. Ja oli hemmetin tyyriin näköinen. Sitten tulivat muut arvovieraat. Lopuksi lapset. Nyt taitaa olla arvot päälaellaan.

Itse sain nurkkatuolin tai pallin kuten veljenikin. Kai istuin joskus ikkunalaudallakin. Pitihän tehdä keittiöhommia siinä sivussa.

Kahvipöydän ääressä ei olisi tarvinnut pelätä kakkulautasen tai mehulasin keikahtavan. Aikuisilla oli usein tapana puhua lapsista aivan kuin ne ei olisi paikalla. Ihastella, kehua tai arvostella. Se taisi olla sen ajan muotia. Meidän Martti lukee jo. Liisa putosi leikkimökin katolta ja joutui läänille tikattavaksi.

Millaisen tuolin huoneeseen tullessani itse nyt valitsisin ? Haluasinko röyhistellä kukkona tunkiolla? Olla keskipisteenä, kertoa suu vaahdossa kokemuksistani. Kun kerran lapsena kuljin pitkin seinänvieruksia, ajatus kai hiukka houkuttelisikin. Mutta ei. Elokuvateattereissa valitsen useimmiten reunapaikan. En kuitenkaan pelkää tulipaloja tai muuta yllättävää. Toiseen suuntaan ei ole kukaan rapistelemassa karkkipusseja tai kuiskimassa kommentteja. Kyynärpääkin mahtuu paremmin.

Entä haluaisinko istua muita ylempänä. Vaikka presidentin kultatuolissa. Berliinissä kesällä kokeilin yhtä kuninkaanlinnan kullattua mööpeliä. Se kyllä riitti. Oma kulunut laiskanlinna riittää. Ja sen tuoksu!

Lentokoneessa istun mieluiten ikkunan tai käytävän laidalla. Ja bussissa kai yleensä jossain keskellä. Ei tarvitse länttäytyä etupenkille tai oven viereen.

Elämän lanka nousee ja laskee. Kaartaa vasemmalle ja taas oikealle. Välillä pysähtyykin. FUNTSAUSTAUKO. Saamme välillä runsaasti tilaa. Kaikki Suomen iki-ihanat metsät ja niityt. Mikä happi- runsauden sarvi! Välillä vähemmän. Onneksi ei tartte tälläytyä intialaiseen junaan. Siellä saa paniikkihäiriön.

Muuten keinutuolit on fantastisia. Ja edistävät vielä terveyttäkin. Tasapainoa.

MUISTOJEN , MUISTIN KUOHUNTAA

2008-09-28T06:44:00.000-07:00

Jännä juttu tuo muisti. Mitä oikeastaan muistaa lapsuudestaan tai ylipäänsä menneestä? Mukavia leikkejä, yhdessä oloa, automatkoja. Naurua ja itkua. Milloin nukke unohtui kylään ( eikä sitä saanut takaisin kuukauteen) tai lempimekko tuli paha tahra. Tai suksi meni säpäleiksi. Piti heittää pois. Luopua iäksi. Surra kun paras kaveri muuttaa muualle. Tai kun äiti ei ymmärrä..

Minusta tuntuu, että koukeroisimmat tunteet muhivat pelon ja kauhun maailmassa. Sen kohde tuli joskus ulkopuolelta: namusetiä, ankaria, etuilevia tätejä kaupassa, karttakeppiopettajia, poliiseja ja vahvempia , isoja poikia. Äkillisiä ääniä pimeässä. Hämähäkkejä. Mikä mörkö metsässä oikein luuraa?Tai Tulilahden murhamies.

Toki perheistämme, sen sisuksista, löytyy pelottavia asioita. Kun isä antaa piiskaa, vanhemmat raivoavat, äiti sairastaa ja tuntuu lähestyvän kuolemaa. Eikä lohduttajaa löydy. Enkelit ja Jumalakin tuntuivat etäisiltä. Mummoa tai vaaria ei ehkä ollut. Ja usein on kumma tunne, että syyllistyy kauhean pahaan: vaikkapa vihaan. Eihän aikoinaan sellaista tunnetta ollut. Vain söpöjä juttuja.

Mutta muisti unohtaa. Pahimmat traumat jäävät luuraamaan vuosikymmeniksi. Osa ihmisestä jähmettyy. "Ne "muistuttavat meitä aika ajoin masennuksilla tai ahdistuksilla. Höykkäävät kimppuun paniikkikohtauksina. Joskus on pakko ihan nielaista pilleri tai ottaa konjakkihörppy. Jotta voisi hengittää. Yksin ei niistä voi selvitä. Toisaalta sitä on pihalla. Mistä kummasta on kysymys, kun ei muista. Eikä kukaan kerro. Totaalinen Black out.

Onneksi nykyisin saa apua. Traumaterapiayhdistyskin on olemassa joillakin paikkakunnilla. Tutkimuksia on paljolti tehty, ja kirjallisuuttakin löytyy.

Haavojahan meillä kaikilla on. Niiden kanssa on vain yritettävä purjehtia. Olen pohdiskellut, kun ihmiset avautuvat elämän säröistään, miksi olemme niin pärjäävän koviksi. Luulemme, että toinen on vahva. Pehmeys on elämän dynamiittia. Peräänkuulutan sitä!

TERKKUJA IHANASTA HAAPSALUN KYLPYLÄSTÄ!

2008-09-26T04:53:00.000-07:00

Palasin eilen illalla Viron Fra Mare kylpylästä. Tämä oli toinen visiittini. Enkä voi valittaa..

Kaikki 5 päivää täyttyi ruskasta ja auringon valosta. Pieniä, ränsistyneitä pitsihuviloita, köyhiä torimummoja ja idyllinen kyläraitin kahvila. Leipoa sikäläiset kyllä osaavat. Ja tehdä käsitöitä. Ja myös hieroa. Kaikilla on hyvät kädet.

Illalliset ja aamupalat tietty kuuluivat hintaan. Sekä 2 hoitoa päivässä. Lisäksi, jos huvitti, voi osallistua ohjattuun ulkoaamujumppaan ja sauvakävelyyn iltapäivästä.

Kiirehän siinä pakkasi. Koko ajan piti ehtiä ja mennä hoitoihin. Itse tilasin lisäksi käsi- ja jalkahoidot sekä kiviterapiajutun. Fantastinen! Suosittelen. Parissa taidenäyttelyssä piipahdimme ystäväni kanssa. Toinen Ilon Wiklandin lastenkirjakuvitusjutussa. Wikland ( Astrid Lindgrenin työpari) on virolainen ja tehnyt mm. Ronja Ryövärintyttären linnan Haapsalun tuomikirkon linnakkeen mallin mukaan. Bibi Anderssonin näköinen, viehättävä nainen.

Iltaisin myös, jos jaksoi pääsi katsomaan kansantansseja ja tekemään omia tanssikoukeroita. Ja sitten jo uni maittoi.

Itselläni oli pakattu mukaan pari kirjaa. Toinen Merete Mazzarellan Illalla pelataan Afrikan tähteä. Ihana kirja. Pääni täyttyi kaikki kivoista , hassuista muistoista, sukulaisten vikuroinneista ym. Toinen opus unohtui avaamatta kapsekin pohjalle.

Ihmisiä oli Fra Mareen kerääntynyt ympäri Suomea, Ruotsia ja Viroa. Oli myös punttisalia ja lukemattomia saunoja: mm. infrapuna- ja suola-. Ja lämmitetty uima-allas myös ulkona.

Haloo Suomi. Olen nyt virkistynyt, kaunistunut ja ihoni on siloutunut. Ehkä nyt pikkuisia ryppyviiruja kuusikymppiselle jää. Joka tapauksessa. So what.

VUOSISADAN MÖKKITALKOOT

2008-09-20T22:47:00.000-07:00

Me mahtavat emmittiin, mutta lopulta saatiin aikaiseksi oikeat mökkitalkoot. Jättikoinen halkokasa hävi sutjakkaasti vajaan. Kesti toki pitkän tovin, muttei kuukausikaupalla. Ja pienokaiset ahersivat mukana. Oikeita ihanne lapsukaisia! Baby nukkui, nukkui, nukkui.

Sitten alkoi, ja paisui puunkaato. Onneksi oli suuret metsurit messissä. Koneet ja moottorit piti huolen, ettei joutsenia näkynyt mailla halmeilla. Sotkussa edelleen rantakaislikko. kauniita lintuja katsella. etenkin etäältä.

Kimpassa on mukava työskennellä. Itse välillä, ajan päälle, alan säälittelemään itseäni, jos saan kaiken ypöyksin puurtaa. Varmaan trauma lapsuudesta.

Vielä kaivokin saatiin tyhjennettyä. Oli kuulunut narinaa pitkin kesää kaivoveden pahasta mausta. Ensi kesänä nautimme kaivoveden ihmeellisestä raikkaudesta. Vesi kielellä etukäteen.

Ihanat grilliherkut ja supersalaatit odottivat nälkäisiä puurtajia. Miten ulkoilmassa ruoka maistuukaan. Ja kivassa, tutussa seurassa.

Yksi pokuran biologi hoksasi ihanan perhosen kuistin liepeillä. En muista nähneeni sellaista ennen. Uskomattoman kaunis suruvaippa. Miten juuri nyt sattuikaan.

Sauna lämpiämään, kun osa porukasta häipyi risunpolttotalkoisiin ajomatkan päähän. Nautimme ihanista, kosteista puusaunalöylyistä. Kaksi superrohkeaa uskalsi ihan järveenkin. S ja T. Nostamme hattua.

Nöyrästi kumarran myös paskasaavin tyhjennyksen tehneille sankareille. Olette ihania!

Tuli minulle, varmaan koko sakille ihana tunne: on voimaa , sisua ja yhteishenkeä. Kuullostaa melkein vanhan aikaiselta , härmäläiseltä kansanlaululta.

Lapset piristää

2008-09-18T10:54:00.000-07:00

Kun mummo vaipuu mietteisiinsä, sielu leikkii joskus muinaisten sudenkuoppien varjoilla, tuntuu kerrassaan ihanalta treffata lapsenlapsia.

Jo kaukaa kuului ihana, reipas huuto: mummii, mummii. Sitten suukot ja isot halit. Kun kuppikuntaani ei kuulu ketään human being tällä hetkellä, tuntuu kerrassaan upealta saada kosketuksen, ihon kautta energiaa. Ja vielä aidolta lapselta. Lapsilta.

Ensin tuuppaisin pihakeinuun vauhteja. Lisää. LISÄÄ. Aina vain liian vähän. Eikä ketään pelottanut. Ehkä vain mummia.

Sitten honasin lähellä pikkutiellä ihanan koiran. Just Iltsikan testihunajahauvan minulle borderterrierin. Kysyessäni rotua rouva vuolaasti ja innoissaan kertoi poikakoiransa touhuista. Voi kun saisin ikioman koiran! Mutta moneen ihanuuteen liittyy myös solmuja. Just wait.

Sitten koko sakki sisälle. Hiekkakengät ja haalarit pois. Ja lelukaupan tuliaisia katsomaan. OLISI PITÄNYT OLLA AUTO. Tällä kertaa kuuntelin lelukaupan myyjän innostunutta selostusta valosta ja eläinäänistä (ks kuva) . Tykkäsivät murmelit kumminkin. Illalla vielä enemmän.

Auton piilotusleikkien ja paloautojen kurvailujen jälkeen äkkiä aloimme siivota. Miten tomeria kavereita. Kaikki kukkaruukkumullat kerättiin , hilattiin pois talouspaperin päälle ja pyyhittiin kostealla. Pöytä näytti ihan peililtä. Ja imuroitiin loput kökkäreet lattialta. Olimme mahtavia!

Muutama körökörökirkko ja lastenlaulu - ja äiti saapui ruokanyssyköitten kaa kotiin. Hieno iltapäivä. Kerrassaan.

PIENI SAI NIMEN

2008-09-15T02:16:00.000-07:00

Eilen pikkuinen sai nimen. Alkaa Eellä. Kaikki menikin mukavasti. Kastepappikin, viehättävä nuori nainen, ehti mukaan!

Meitä taisi mahtua lähemmäs 20 henkeä samaan tupaan. Sapuskat maistui, ja viinimarjakakku ei liian makea.

Pieni serkkupoika 2v kokeili kastevettä ja olisi halunnut mammansa syliin. Siinähän köllötti väärä lapsonen!

Olen niin ylpeä upeasta tyttärestäni ja hänen perheestään. Kolme henkeä. Hieno homma! Ja miten söpö tämä vauva on! Varsinainen tähtisilmä. Ja aivan kitisemättä oli koko tilaisuuden. Tykkää kai juhlia. Aivan ihana mussukka!

MUKAVA MÖKKIVISIITTI

2008-09-12T03:30:00.000-07:00

Pari päivää sitten pääsin kyläilemään serkkuni huvilalle. Pontevasti kolme koirulia ja upea donna ottivat vastaan. Toki eksyin matkalla ja päädyin entisen enkun opettajani mökkipihalle. Perille päästiin kumminkin hienosti!

Se on myös niitä seutuja, jossa puolukat ja tatit kasvaa. Joten nautimme kahveen kanssa tattipiirasta ja marjaista makeaa myös. Ihanat.

Maisemat oli tutut. Olin jo muutaman viikon ikäisenä saanut kallion kupeessa kelliä kopassani. Sitten myöhemmin aika ajoin. Oppinut viisi vuotiaana uimaan. Virkattu, oranssi simmari ylläni. Meitä olikin tosi monta serkusta mahtavina vesipetoina!

Paljon oli maisemassa vuosien mittaan muuttunut. Puita kaadettu omalta ja naapuritontilta. Ja itse rakennus modernimpi, mutta viihtyisä. Jotenkin provencen henkinen. Vanhoja käyttöesineitäkin siellä täällä ja kauniita väriliinoja.

Ihana iltapäivä-ja ilta-aurinko lämmitti meitä pitkien sateiden jälkeen. Isänikin tekemä ikivanha kanootti tökötti museoesineenä.

Vieläkin muistan sen jättikokoisen pimeän vintin, jossa välillä pelkäsin mörköjä, ja sen kostean tumman tuoksun, omanlaisensa. Sitä ei enää ole. Bruukasimme lapsina nukkua vinttikammarissa.

Talon oma vahtikoira liukeni pian maisemien uumeniin. Missä lie haistellut ja möyrinyt myyrien seassa. Kyllä koirat on ihania mussukoita!

Lämmin kiitos serkkuni mukavavasta tapaamisesta! Ja mukavaa syksyä!

ELEFANTIT JONOSSA

2008-09-09T06:26:00.000-07:00

Olen saanut tämän norsuesineen lapsuudenkodistani. Meillä silloin aikoinaan oli viisi henkeä, samoin myöhemmin omassa perheessäni. Juuri mukavan sopiva määrä erilaisuutta kestettäväksi.

En ole ollut mikään erinomainen emo. Päinvastoin. Meikäläistä on raastaneet kaikenlaiset demonit: milloin alamaissa, milloin taas kuohuvat tempperamentit.

On hyvä aika ajoin vaihtaa jonon nokkamiestä tai naista. Yksin ei kukaan jaksa rekeä vetää. Miten nautinnollista joskus vetää tirsoja, ja laiskasti vain odottaa.

Norsulla on yllättäen superhyvä muisti. Jossain Agtha Christien dekkarissa siitä kerrottiin. Se muistaa ikivanhat tapahtumat. Muistot ei häviä kulumallakaan. Vai häviääkö?

Kuitenkin joka perheessä olisi viisasta tallustaa hitaimman tai kipeimmän tahtiin. Ei niin, että hitaat jää hyttysten purtaviksi itkemään ja nopeimmat saa parhaimmat herkkupalat. Reiluus ennen kaikkea.

Elefantin hitaus lienee viisautta. Nykypäivän hösökiireiset immeiset eivät ehdi sulattaa mitään. Syöksytään luolasta toiseen. Hämärästä hämärään. Hienoa jos joskus älyää pysähtyä, ja yks kaks huomaa; maailman kauneimman sateenkaareen. IHMEEN.

Sataa pihalla niin mukavasti. Sadepäivinä ei pestä mattopyykkiä. Ei tartte juosta suoli vyön alla. Voi ahmia romaaneja tai vaikka suklaata. Sopiva määrä tälle päivälle.

Terveiset Kantsusta

2008-09-07T04:11:00.000-07:00

Hieman ristiriitaisin tuntein sain itseni kammettua Kannelmäen kirkkoon. Väsytti. Ja ihmistungos pelotti. "Teltta " tai kota täyttyikin juhlaväestä. Muutama tuttukin heti kättelyssä. Kaksi kirkkoherraa otti meidät vastaan: entinen ja nykyinen.

Kaikki kolme lastani ovat päässeet ripille siellä. Ja monen monet , etenkin jouluhartaudet olemme nähneet, kuulleet ja nauttineet. Lisäksi mutamana vuotena tein vapaaehtoishommia myös työttömien ruokailussa. Mukavia ihmisiä ja mieluista puuhaa.

Komea, lisätty kuoro Vox Canora esiintyi komeasti. Nautin myös sopraano Päivi Kantolan ja baritoni Jussi Merikaannon esityksistä.

Saarnan teki viehättäväksi Pentti Simojoen muistelut kirkon perustamisesta. Aiheena muuten Lasaruksen haudasta ja kuolemasta tuleminen takaisin elävien kirjoihin. Oli kysymys Jeesuksesta ja Martasta. Miten me ihmiset usein vain toimimme kuin tikittävät kellokoneistot, kuin kuolleet. Ei spontaanisuutta tai iloa.

Ehtoollisella kävi mieletön määrä immeisiä. Sitä jaettiinkin kolmessa eri pisteessä. Itse nautin kenttäeväät eli leipä kastettiin vain viiniin. Ei pikareita tai polvistumisia. Käytännöllistä ja ihan ok.

Jumalanpalveluksen jälkeen nautimme juhlakahvit. Kaikennäköistä piirasta ja suolaista. Sitten vielä makeaa. Oli kiva nähdä myös

tuttuja. Mietin: missä ihmeessä olen tuonkin naisihmisen nähnyt. Jumpassa? Entisessä työpaikassa. Seinällä näkyi diakuvia kautta vuosien. Ja pappiskunnan liperiasuja näkyi monella. Oli mukava fiilis.

40 vuotta on pitkä aika. 14600 päivää.

JOUTSENTEN KESKELLÄ

2008-09-06T21:46:00.000-07:00

Piipahdin tyttären kanssa maalla. Hieno, lämmin syyssää. Ei satanutkaa, ripotteli vasta kotiin ajaessa.

Ihmettelin hirveästi, että mikä kumma rannassamme oikein on. Kaikki heinikko rantavedessä sekaisin. Kuukausi pihamme oli eläinten ulosteita täynnä. Villisian. Ne muuten syö lehvien lisäksi käärmeitäkin.

Neljä joutsenta oli tykästynyt rantaamme. Ja vähän väliä palasivat takaisin. Eivät pätkääkään piitanneet koirastakaan. Tai meikäläisen hushus-huudosta ja kopistelusta. Seutu oli niin rauhallisen tyyni. Äänetön.

Olin myös varustautunut kaikenmoisin keinoin hirvikärpäsiin (valkoista väriä ne inhoaa). Mikä onkaan kamalampaa kuin niiden liimautunut luikertelu hiuksissa ja niskassa. Yäk. Tuntuu vielä monta vuorokautta myöhemmin.. Eipä sattunut kohdalleni yhtäkään. Muutenkin seutu oli niin vapaa muusta ihmiskunnasta. Yksi pieni kalastaja vastarannalla. Kiikaroi ehkä ihania, lihavia naisia saunarannalla.

Löylyt teki niin hyvää. Ja takassa koivupuiden kotoisa räiske. Ihan itketti.

Maailman ihanimpia tunteita onkin avata mökin portti. Ja kävellä alas pihaan. Katoavan paratiisin tunne, miksen asu täällä aina.

KAIKENSORTTISTA KUOHUA

2008-09-05T06:41:00.000-07:00

Olenpa piipahtanut muissa maisemissa. Sulatellut kokemuksia. Tuoreita ja ihan vanhojakin. Silmistä saattaa joskus tipahtaa suomujakin; jos hyvin sattuu.

Kun ajautuu joskus nurkkaan, kuten tuo pikkuinen kurrenpoikanen blogissani, on fantastista hengittää pelotta. Ensin yskiä mustat kummitukset pois, sitten löytää tavallinen keuhkojen rytmiliike ja lopulta nauttia rauhasta. Nurkkakokemus onkin, ihanaa, ohi. Olo on vahvempi; vapina poissa.

Tuo ihmisen muisti on eriskummallinen asia. Sitä muistaa jotain, värittää, luo muunnelmia , versioita ja unohtaa olennaista. Vuosikymmeniä myöhemmin voi muistaa vain symbolin (vaikka avain) tai kauniin kiiltokuvaversion. Eihän nyt muisti jaksaa samaa kipumyllyä jauhaa.

Erityisesti nyt, kun olen tajuamassa äärimmäisen tärkeää muistoa lapsuudestani, tunnen älyttömän tärkeäksi faktan, että kuuntelee tunteitaan, muistojaan. Nyt ja aina. Ottaa vakaavasti. Iho taitaa muistaa parhaiten?

Muistot pitävät arkussaan ainutlaatuisia, harvinaisia aarteita: peruskallion, johon varata. Ei siis ollenkaan materiaalista pintarihkamaa. Ne voi saman tien viskata hemmettiin.

Yksi tärkeimmistä aarteistani on isäni peruja täyspuinen( ehkä visakoivua) kirjoituspöytä. Siihen nojaan. Se kannattelee. Se vie pitkälle..

Huvilateltan konsertissa

2008-08-26T22:56:00.000-07:00

Olen kai jo metsittynyt Keskisuomen salomailla, kun piipahdin tollona vasta ekaa kertaa huvilateltan konsertissa. Tuntui kuin havunneulaset olisi tursuilleet korvien takaa.

Jo ihmisvilinä ja teltan rakennelmat pistivät suun ympyriäiseksi. Hieno paikka, leppoisa ilta ja filttejäkin varuiksi. Ja teltta täynnä kivaa porukkaa.

Ensiksi lämmitteli meitä Hilja Grönfors aidolla mustalaismusiikilla. Surua, haikeutta, mutta myös ponnekasta heppapolkkaa. Tai jenkkaa. Ääni haikean kaunis kuten mustalaisnaisilla yleensä. Taidokas viiden hengen bändi mukana. Muistan lapsuudestani mustalaisrattaiden ajaneen usein pihallemme voita pyytämään. Kerran myös orapihlaja-aidan läpi! Erikoislaatuinen heimo ja sen kohtalo.

Jasmin Levi otti pääroolin pimenevässä illalla. Ihana - tumman karheä ääni, hoikka, äärettömän vaatimaton ja viehättävä mustissa asusteissaan. Espanjalaisen senjoritan liikehdintää ja tunteitten voimaa. Hetkittäin tuli mieleen Edith Piafkin. Hän esitti useimmeat laulunsa latinon kielellä, mikä on peräisin Espanjan Cordoban kaupungin juutalaiskortteleista.

Jasmin Levi halusi kertoa englanniksi laulun sanojen juonta, ja otti taitavasti yleisönsä muutenkin. Lauloimme vieraalla kielellä kertosäettä kuin satakielet!

Miten nöyrä hän olikaan. Ei mitään narsistin elkeitä. Taitava bändi oli kerätty ympäri Eurooppaa: Espanja, Israel, Armenia, Englanti. Aivan loistava huilistikaveri!

Lämmin kiitos ystävilleni, jotka nykäisivät meikäläisen mukaan. Jalat, nilkat ja kädet jammasi.

AURINGONKUKKAPELLOLLA

2008-08-23T20:23:00.000-07:00

Ihanaa. Nyt on se aika, kun pelloilla kukkii auringonkukat. Saa ilmaiseksi hakea. Noutaa iloa.

Samalla voi saada vielä hieman kärpäsen sukulaisia mukana. Ei haittaa jos omaa parvekkeen tai pihatilkun.

Iloa keltaisesta väristä saa. Sitä oikeastaan imee. Kylmyyttä ja pakkasta silmällä pitäen. Voi hetkeksi unohtaa risut ja pölyt.

Hengittää maalaisilmaa. Ja haistella syksyä. Ovella se jo haahuilee. Toisaalta hyvä sekin.

Että tuntisi, tietäisi, mitä vaihtelu on.

ORAVAJAHDISSA

2008-08-22T22:28:00.000-07:00

Eilen kämppääni tunkeutui orava. Siitä kehkeytyi pulma. Oikeasti ongelma.

Takapihan ovi oli auki; tietty hyvällä ilmalla. Miten vikkelästi se liikkui! En ehtinyt edes tajuta. Kohta hän oli ruokapöydän alla. Sitten keittiön tasolla. Kohta taas rapisteli saomalehtipyykkikorin takana. Eikä lähtenyt pois.

Liikutin koria. Kohta se jo vilisti olohuoneen sohvan alla. Pian taas toiseen nurkkaan. Minä iso immeinen ja pikkuriikkinen orava. Koominen näky.

Sain sen lopulta hätyytettyä ulko-ovelle. Mutta sepä viihtyi luonani. Ponkaisi saunan suuntaan. Ei näkynyt lauteilla eikä niiden alla. Ei suihkukaapin allakaan. Vilahtiko se jo ulos?

Pesokoneen alla se luurasi. Onneksi huomasin. Kamera hyppysissä odottelin sitä sitten pesukoneen alta. Ei kuvaa. Useampaan otteeseen piipahdin katsomassa, josko se olisi paennut. Aina vain se kyyhötti pesukonneen tienoolla. Ja pelkäsi.

Ystävättäreni saapui visiittiin. Pari tuntia vaihdoimme kuulumisia. Hörppäsimme kahvit, söimme suolaista ja makeaa piirasta. Katsoimme valokuvia. Kerroimme mielemme poukamista ja kohokohdista.

Kun hänen lähdettyä suljin oven, ryntäsin katsomaan salaista kaveriani. Siellä pesukoneen takana se vielä kyyhötti. Ja meni littuun koneen alle, kun kopistin. Löysin pitkän kepukan ja vähän sitä siirtelin koneen alla. Pikkuinen pakeni peloissaan oven taakse. Aatteli varmaan, että viimeinen hetki on koittanut. Jättiläisämmä ja keppi.

Menehän nyt, sanoin. Ja se totteli lopulta. Jäljelle jäi ulostenökäre ja kolme pähkinää, jotka olin sille laittanut.

Se olikin maailman pikkuisin oravanpoikanen. Ei oikeasti VAARA.

AINA TILAA JA VÄRIÄ

2008-08-20T03:05:00.000-07:00

Metsäpolun varrella kukoistavat pihlajat. Aivan kuin punaista eliksiiriä tihkuisi luuytimiini. Pitkän, pimeän talven varaksi.

Ihania leijonankitoja. Onpa kai innostunut pariskunta puutarhaansa tykännyt häärätä ja hoitaa. Hommia rutkasti ja lepohetkiäkin. Kahvetta kuistilla ja mustikkapiirakaa.

Voi nähdä myös roskia. Tai pahvia. Ne rönsyilee. On pakattu. Eikä niin huolimattomastikaan. Pyrkimys on hyvä.

Kun tekee spatseerauslenkin, näkee kaikenlaista. Yksinäisen puistonpenkin. Voisin siihen istahtaa. Levätä. On tilaa. Ahtaus tai meteli ei vaivaa. Jospa vaikka saisi juttukaverin..

IHANIA KUOHUJA

2008-08-18T09:23:00.000-07:00

Olen aina rakastanut kuohuja ja myrskyjä. Ehkä myös itse järjestelen niitä. Tasainen on kauheaa.

Tasainen polttaa, kuumottaa. Tulee pullahtanut ja ummehtunut olo. Kuin poksahtava pahvipurkki.

Risut lentelee, kalat syöksyvät, lentokoneet pääsee ilmaiskyydeissä. Elämästä poistuu kuona, pöly ja ylimääräinen turha. Jäljelle jää ydin. Ja paljas.

Olenko ehkä ollutkin edellisessä elämässä merimies? Tykkään porhaltaa yli aaltojen. Liikkua. mennä ja tulla. Olla levoton mustalaistyyppi. Seikkaillakin.

Välillä tuntuu, että tunteet jäätyy, poistuu, tukehtuu. Mutta tunne menee ohi.

Kaiken hirmumyrskyn jälkeen voinkin hengittää. Miten raikasta ilmaa. Uusi, vehreä maailma. Tuoksuu metsältä ja kaukaisilta unelmilta, joita äkkiä onkin. Tuntuu taas hyvältä elää.

Kaikkiko mustaa?

2008-08-17T21:49:00.000-07:00

Miten minulle kävi näin? Negatiivinen kasetti pakkasi päälle. Pirullista.

Oikeastaan pahinta on myrkkypisara päässäni. Se hetkittäin paisuu. Pysyy. Ei hellitä. Joskus taas pienee.

Maailmahan on ennallaan. Syksyn toiminnot alkamassa. Jumpat, teatterit jne. Ihana, hyvä arki.

Toki yksi ihminen heittäytyi idiootiksi. Ei tajua kuin oman ihanuutensa. Saa liigan lahkolaisia puolelleen. Minä tunnen oloni äärimmäisen yksinäiseksi. Ehken sentään uhatuksi.

Miksi selvittää, kun toinen ei kerta kaikkiaan tajua. Hukata helmiä ja eliksiirejä.

Ja kaikki maailman ihmiset - montako miljardia? Jos olisi vain yksi..idiootti. Ja minä toinen. Mitä väliä!

Päästä asian, ihmisen yli. Luovuttaa ja antaa jutun olla. Siirtää katseensa ja elämänsä muualle.

Kävin eilen jumalanpalveluksessa. Etsin helpotusta jännitystilaani. Aiheena : rakasta vihollistasi. Ja anna anteeksi.

Voiko parempaa aihetta minulle sattua? Miten helppoa on rakastaa mukavia ihmisiä! Entä ne jotka ovat syvästi loukanneet? Extreemly difficult. Yritän. Valoa on.

Anna sydän avara,

anna sieluun tuulla.

Silmille suo valoa,

anna korvat kuulla,

että ihmisissä ääntä pitävissä

Sinut näkisin.

URKUYÖ JA AARIA

2008-08-15T07:10:00.001-07:00

Tarmokas ystäväni oli ostanut liput konserttiin. Espoon kirkon urkuyö ja aariajuttuun. Huippupaikat ja ajoissa. Joten soluttauduin eilen mieluusti mukaan.

En muistaakseni ole käynyt aiemmin Espoon vanhassa, kauniissa kivikirkossa. Läksin kotoota tosi ajoissa. Halusin rauhassa tutustua seutuun, saada parkkipaikan ym. Kaikki meni hienosti muuten, paitsi että alkoi sataa kraanan täydeltä. Liikenne oli sekaisin, näkyvyys huono. Ehdin silti hienosti. Olisi ollut joku yleisöesittelykin, mutta tuntui paremmalta hengähtää. ja tsekata kaunis hautausmaa. Seisoin sinisen sateenvarjon kanssa kuin Cherburgin tytöt aikoinaan.

Kirjoittava ystäväni saapui. Tyylikkäänä, hyväntuulisena kuten aina. Messissä seurasi viehättävä vanhus kuulolaitteineen. Skarppi nainen ja vedossa.

Aluksi tyydyin katsastamaan pilttuustani kirkon kauniista seinämaalauksia. Ja kyselemään kuulumisia. Rauhallista yhdessäoloa, vaikka kaikki paikat olivat täynnä.

Olen aina ihaillut Jaakko Ryhästä ja hänen laulamistaan. Nähnyt joskus uniakin miehestä. Ei ole mies halunnut kansainväliseksi supertähdeksi. Hyvä niin. Pertti Eerola soitti urkuja. Aluksi kuulimme Joonas Kokkosta. Niin raskasta ja sketsin tuntuista. En innostunut. Toki näimme ja kuulimme superhyvin.

Puolessa välin tunnin konserttia parivaljakko siirtyi alakertaan flyygelin ääreen. Kuulimme ihania Toivo Kuulan lauluja: Syyslaulu, Sinikan laulu ja Kesäyö kirkkomaalla. Koskettavia ja herkkiä.

Lampaan polskan esitti kohta Pertti Eerola. Lopuksi nautimme Verdin Confutatis maleledictsen ja Beethoovenin kauniin komean Jumalan kunnia luonnossa.

Ja me taputimme. Pitkään ja hartaasti. Ihmisten valtava voima. Ylimääräisenä Ryhänen esitti vielä Kari Tikan tutun sävellyksen. Nimen vei lintu. .

Hyvin harmooninen ilta. Ei hosumista, kiirettä tai tunkua. Eikä konsertti jatkunut ihmisten kiusaksi koko yötä. Tungoksessa kadotin silti ystäväni. Luikin autooni.

Koko yö meni himassa kännykkäjahdissa. En paniikissa voinut muuta kuin pingottua viulunkieleksi. Ei edes löytänyt aarrettani autosta klo 1 löytynyt hiippailureissulla pyjamassa. Pirullinen tämä huono muisti!

Klo 6 heräsin pahaan oloon ja kiukkuun. Pitääkö uusi kännykkä nyt ostaa? Kadulleko tiputin? Ihanaa . Se löytyi lopulta auton lattialta istuimen alta. Olen pelastettu. Jippiii!!

Tällaisiä seikkailuja sitten vanhana..